Pääsiäistunnelmia.

Täällä kirjoittelee yksi erittäin väsynyt ja päivistä sekaisin oleva äiti. Olen koko tämän päivän elänyt täysin Lauantai päivää. Vaikka sitä onkin pojan kanssa kotona 24/7 odotan aina kuin kuuta nousevaa viikonloppua. Silloin avomies on kotona ja voidaan hieman jakaa näitä kotihommia. On aikaa enemmän olla yhdessä ja mieskin näkee poikaa enemmän. Viikot menee niin hektisesti – ainakin miehellä, kun painaa töissä pitkää päivää. Mulla viikot meneekin sitten omalla tavallaan hektisesti.

Nyt pääsiäisenä onkin ihanaa kun on pidemmät vapaat. Jes!

Tänään suunnattiin isäni luokse syömään – valmis ruokapöytä on väsyneiden vanhempien onni! Paikalla oli koko kööri, pikkusiskoni sekä isosiskoni perheineen. Isosiskoni 3 vuotias poika on uskomattoman ihana tapaus. On aivan uskomatonta ajatella, että joskus tuo meidän poika on samanikäinen temmeltäjä. Jotenkin sitä ajattelee, ettei se oma lapsi kasva, ei se vaan voi kasvaa. Näin vähän aika sitten kaverini 10 kuukautta vanhan pojan ja ajattelin, ettei meidän poika koskaan voi olla tuon ikäinen – ei vaan yksinkertaisesti voi. Haluaisin pitää hänet aina tuollaisena pienenä tuhisijana. Valittettava tosiasia vaan on, ettei sitä kasvua taida pysäyttää mikään.

Toisaalta, onhan se ihanaa kun ne vauvat kasvaa. Vauvojen kasvussa näkee uskomattoman paljon kaikenlaista. Esimerkiksi, kun ollaan opittu nauramaan ääneen ja hoksattu, että onkin yksilö. Nauraminen onkin sitten laittanut koko rytmin aivan päälaelleen, eikä meillä nukuta päiväunia. Tai, että kun on saanut maistaa uusia makuja, kuten perunaa, porkkanaa, päärynää ja mangoa, ei huolita maitoa.

Hassua ajatella, miten pienet asiat vaikuttavat. Toivottavasti päiväunirytmi löytyy pian ja maito alkaisi taas maistumaan.

Täytyy kyllä myöntää, että koska olen pieni stressierkki, ( siis miten niin, minä vai? ) niin nämä muutokset syömisessä sekä päiväunissa aiheuttavat vähän harmaita hiuksia. Ihmeellisetä, että nuo edellämainitut muutokset tapahtuivat kuin sormia napsauttamalla – niinku näin, tosta noin vaan naps! Olen huomannut, että kun joku kysyy kuulumisia miten meillä menee pojan kanssa, vastaan siihen yleensä aina, että vaihtelevasti. Vaikka meillä meneekin pääsääntöisesti kaikki hyvin, voi seuraava päivä tai viikko olla pojan kanssa yhtä tappelemista. Mistään ei vain tule mitään – ei syömisestä, nukkumisesta eikä edes valveilla olemisesta. Ei mistään.

Nämä jaksot on varmaan niitä ns. taantumavaiheita. Tuntuu aivan siltä, kuin kaikessa jo opitussa mentäisi takapakkia ja vaan sen takia koska ollaan opittu jokin uusi asia – niin kuin juuri se nauraminen ja soseiden maistelut. Aivan kuin jokin uusia opittu asia ottaisi tilaa jo vanhalta opitulta asialta. Selitänköhän ihan puuta heinää?

Ja koska en osaa ottaa koskaan rennosti, olenkin miettinyt pääni puhki, että onhan pojalla kaikki hyvin. Tiedän, että on ihan tyhmää ajatella näin, mutta minkäs omalle ajatusmaailmalleni mahdan.

Pitäisi osata nauttia joka hetkestä, myös niistä vaikeista. Koska silloin kun on vaikeita hetkiä, muistaa myös ne hyvät.

Nyt painun pehkuihin. Tulee niin mielenvikasta juttuu.

Pääsiäistä!

Pssst. Kuvat ovat tältä päivältä, pieniä paloja meidän pääsiäisestä. Playmobileja, viiniä, uusi ihana paita alennusmyynneiltä ja isäni keittiön suurensuuri kello – kelpais kyllä meidänkin kotiin.