Täällä on arki ollut sen verran kiireistä, että kun piti niiden kiireiden keskellä karsia jostain, karsin automaattisesti blogin kirjoittamisesta.

Monet jotka kirjoittavat blogia pahoittelevat blogissaan ollutta hiljaisuutta ( ja niin olen minäkin joskus ) mutta nyt olen päättänyt kokonaan lopettaa sellaisen. En halua enkä aio pyytää anteeksi sitä, että olen käynyt töissä ja iltaisin töiden jälkeen tiskannut astiavuoren käsin, koska koneemme on ollut rikki. Opettanut pojalle miten ajetaan potkupyörällä. Ollut lasten kanssa päivät kotona kun en ole ollut töissä ja samalla saanut esimakua kolmen vuoden jäätävästä ( oikeesti, huuhuhuh! ) uhmasta. Yrittänyt nukuttaa poikaa päiväunille ja miettinyt mistä kummasta hän saa kaiken päättömän energiansa? Nauttinut siitä kun lapset leikkivät välillä sovussakin ja lukenut pitkästä aikaa kirjaa lastenkasvatuksesta. Nähnyt ystäviä kolmekymppisten merkeissä sekä saanut vanhan ystäväni Porista luokseni kokonaiseksi päiväksi.

En aio pyytää anteeksi sitä, että olen elänyt normaalia ruuhkavuosi arkea, eikä aikaa ole päivässä riittävästi. Kaikenlisäksi olen jännittänyt uutta työtäni niin paljon, että olen melkein menettänyt sen takia yöuneni. Herään keskellä yötä tuntien pienen palan kurkussani, enkä enää saa kunnolla unenpäästä kiinni. Olo on todella jännittynyt ja lasken koko ajan päiviä uuden työn alkuun.

Niitä on jäljellä enää viisi.

Olen innoissani, onnellinen ja iloinen siitä, että vihdoin se aurinko paistoi risukasaankin ja meillä alkaa rullaamaan normaali työssäkäyvien vanhempien arki. Tulot muuttuvat säännöllisiksi, paremmiksikin ja toivon hartaasti, että monet asiat tästä eteenpäin saavat uutta nostetta. Taloasiat, työni jatkuvuus syksyllä ja aivan kaikki muukin.

Pidättehän tekin mulle peukkuja?

Ja itseasiassa mä haluankin kiittää juuri sinua, kun kulutat aikaasi lukien tätä postautta. Kiitos! Vaikka blogini ei olekkaan kovin kummoinen, vaan pikemminkin tällainen pieni ja blogimassaan hukkuva, tiedän että siellä on silti aina se tietty ihana lukijajoukko, joka käy lukemassa ja ymmärtää. On todella helpottavaa ja kivaa palata tänne pienen hiljaisuudenkin jälkeen sen enempää selittämättä.

Sillä tiedän, että lukijoista suurinosa on äitejä.

Ja teille on enemmän kuin tuttua se, että päivässä tunnit eivät yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Tai ainakaan juuri siihen mitä itse haluaisi tehdä. Se riittää kyllä pyykinpesuun, tiskaamiseen, pyykkien ripustamiseen, vaippojen vaihtamiseen, iltasatujen lukemiseen, ruoanlaittoon, koiran lenkittämiseen, työssä käymiseen, kodin siivoukseen, suihkussa käymiseen, lasten kinastelujen selvittämiseen, haavojen puhaltamiseen, auktoriteettinä olemiseen ja mitä vielä.

Lista on yksinkertaisesti loputon.

Mutta, kun haluaa tehdä juuri sitä mitä itse haluaa – sen aika on lähempänä keskiyötä.

Toisinaan tunnen olevani pieni tuulessa heiluva heinä. Sellainen joka aina seisoo vakaasti paikallaan, ottaen vastaan sateet, myrkyt, tuulet ja lämpimän auringon. Sellainen, joka haluaisi tulla kerätyksi kauniiden kukkien kanssa maljakkoon päästessään edes hetkeksi muualle, pois pellonreunasta. Pois niistä tuulista, myrkystä ja sateesta. Samalla kuitenkin suuresti kaivaten juuri sinne missä sen pitääkin olla. Takaisin pellonreunalle vakaasti paikallaan seisten ilmasta viis ja syleillen pienenpieniä hyönteisiä kuin ne olisivat omia lapsia. Tarjoen heille lepopaikkaa, kunnes taas lähtevät matkoihinsa.

Kuullaan taas!