Sydänmagneetti ( ja pari sanaa kuluneesta vuodesta )
Tämä on ollut aikamoinen vuosi.
Olen vaihtanut työpaikkaa ja lapset päiväkotia. Olen viettänyt todella kivan kesän, mutta ilman ainuttakaan kesälomapäivää. Olemme miehen kanssa käyneet katsomassa ainakin kuutta eri omakotitaloa, tehden tarjouksen kolmesta ja jokaisen olemme hävinneet. Olen pyrkinyt ajattelemaan, ettei meidän aikamme nähtävästi vielä ole ja kohtalo yrittää selkeästi puuttua meidän talokauppoihimme. Jokaisen menetetyn talon kohdalla olemme ensin kokeneet karvaan pettymyksen, mutta jälkikäteen ymmärretty ettei siinä olisikaan ollut mitään järkeä ja hyvä niin, että talon sai joku muu, jolla rahkeet riittävät läpi elämän kestävään projektiin. Silti löydämme itsemme vähän väliä netistä katsomasta vanhoja maatiloja.
Täysin hullua ja järjetöntä, tiedetään.
Lapset ovat sairastaneet syksyn aikana niin paljon, että olen tuntenut jokaisen pomolle soitetun puhelun jälkeen kamalaa syyllisyyttä, kun olen ollut pois töistä. Olen sekoittanut näinä päivinä työpaikallani pakkaa oikein kunnolla ( tai ainakin siltä se on tuntunut ) ja yrittänyt kotoa käsin tehdä tilauksia ja nähdä ultrakatseellani 30 kilometrin päähän työpaikkani kylmiön sisälle mitä kaikkea sieltä löytyykään ja mitä ehdottomasti tarvitaan ja mitä ei. Marraskuussa sairastuin itse kamalaan vatsavaivakierteeseen, jota tutkitaan edelleen.
Sain tänään puhelun Porissa asuvalta ystävältäni, joka kysyi enkö muista enää edes hänen sukunimeään? Olin kirjoitanut joulukorttiin erään toisen ystäväni tyttönimen! Ihan käsittämätöntä, etten oikeasti kortteja kirjoittaessani muistanut, että mikä sukunimi kuuluu kenelle. Vasta tänään tajusin, että loppuvuosi on ollut yksi suuri stressipallo.
Olen tänä vuonna saanut uusia tuttavuuksia ja samalla myös ystäviä. Olen joutunut myös pettymään ja huomannut, että moni kakku on valitettavasti vain päältä kaunis. Välillä pienillä asioilla on loppupeleissä suuri vaikutus. Toisaalta olen pitänyt näitä hetkiä ( ja niitä ihmisiä ) myös tietynlaisena kasvuna ja ajatellut, että olen tarvinnut näitä kyseisiä ihmisiä elämääni vain tietyksi ajaksi. He ovat tuoneet erilaisia näkökantoja ja rauhoittaneet vilkasta luonnettani.
Sitten on olemassa niitä todella yllätyksellisiä ihmisiä, jotka vähän kuin vahingossa tupsahtavat omaan elämään. Sellaisia sydänmagneetteja. Aluksi löytyy yksi yhdistävä tekijä ja hetken päästä sitä huomaa jo avanneensa koko mielensä toiselle ja yhdistäviä tekijöitä on kymmeniä, jopa satoja. Tällaisista ihmisistä saan usein todella paljon voimaa ja energiaa.
On vähän sellainen olo, että tekisi koko ajan mieli kiittää sitä toista siitä, että hän on olemassa. Ja vaikka kiittäisikin, se ei tunnu millään tavalla idioottimaiselta, teennäiseltä tai tyhmältä.
__
Kuva: Viesti työkaveriltani kesken kiireisen työpäivän .
Lunta ei ole maassa nimeksikään ja tuntuu jopa hieman absurdilta, että luontoäiti ehtisi viikossa taikomaan meille valkoisen joulun. Tämä ei toisaalta haittaa, kunhan pysyisi koko ajan pieni pakkanen ja aurinko paistaisi kirkkaasti. Pimeyden keskelle aina silloin tällöin pilkahtanut aurinko on ollut ihana näky ja paitsi että se piristää kummasti, se myös tekee huurteisesta luonnosta astetta kauniimman. Toisaalta lasten takia välillä toivon, että maassa olisi lunta, sillä en kestä katsoa niitä surusilmiä, jotka katsovat haikeina seinää vasten nojaavia pulkkiaan.