Mä olen tunneihminen. En välttämättä niinkään mikään romantikko, mutta sellainen joka rakastaa kauniita sanoja, tekoja, lämpöä, läheisyyttä ja turvallisuuden tunnetta. En esimerkiksi osaa kattaa kynttiläillallista kera ruusujen, mutta osaan muuten olla huomaavainen ja muistan kyllä toista kauniilla sanoilla.

Ajatus tähän postaukseen tuli siitä, kun juttelin tässä jokin aika sitten erään tuttavani kanssa rakastamisesta, läheisyydestä ja siitä miten se ilmenee kummankin parisuhteessa. Me molemmat olemme olleet puolisoidemme kanssa yhdessä kymmenen vuotta ja niiden vuosien aikana meistä molemmista on tullut äitejä. Minusta kahdelle, hänestä yhdelle. Hän on naimisissa, minä en. Sen sijaan olemme olleet kihloissa mieheni kanssa vuodesta 2008, enkä näillä näkymin ole edes saamassa kirkkohäitä, vaikka olen sellaisia aina halunnutkin. Miehen mielestä on turhaa laittaa yhteen päivään suuria summia rahaa, ja säästäminen häihin tuntuisi jollakin tavalla ” noh, ei meiltä. ”  Sen rahan voi laittaa muuhunkin, kuten vaikka unelmien taloon ja pihaan. Ja itsekin olen tästä kyllä samaa mieltä. Olen tässä vuosien saatossa alkanut hyväksymään sen, etten tule koskaan kävelemään urkujen saattelemana kohti alttaria, vaan mun on tehtävä asian suhteen kompromissi. Niinpä olen myöntynyt ajatukselle maistraatista ja olemme yhdessä miehen kanssa miettineet, koska voisi olla hyvä ajankohta hankkia muutakin yhteistä lapsien lisäksi.

Saa katsoa. Ehkä tänä vuonna, ehkä ensi vuonna. Ehkä sitten kun se oikeesti tuntuu siltä.

Vaikka me ei miehen kanssa ollakkaan naimisissa, rakastetaan silti toisiamme – tietenkin. Välillä jopa ajattelemme, ettei toisen rakastamiseen tarvitse papin aamenta, vaan se riittää, että itse tietää ja tuntee toisen olevan se oikea. Meillä on tapana melkeinpä joka päivä sanoa toiselle: ” Rakastan sinua ”  ja samaa me tehdään lasten kanssa. Pusutellaan todella paljon, kerrotaan kuinka paljon rakastetaan, välitetään. Sanotaan kullaksi ja rakkaaksi varmaan enemmän kuin itse nimellä. Tämä on niin luonnollista, etten voisi edes kuvitella ettenkö kertoisi omille lapsilleni sitä. Lapset ovat kuitenkin pala minua, pala meitä ja me olemme peili heidän tunnemaailmaansa. Kaikkeen siihen kuinka he käyttäytyvät joskus itse parisuhteessa, kuinka he käsittelevät erilaiset tunnetilat ja miten toiselle kerrotaan omista tunteista. Niistä huonoista, surullisista, iloisista, onnellisista ja rakkaista tunteista. Jos en olisi koskaan, tai ainoastaan vain yhden kerran kuullut mieheni sanovan mulle ” Rakastan sinua ” ja takanamme olisi kymmenen vuoden parisuhde, kieltämättä kyllä hieman kyseenalaistaisin mieheni tunteita.

Mutta, ihmiset ovat erilaisia.

Tämä tuttavani on kuullut kymmenen vuoden aikana miehensä suusta nämä kolme pientä sanaa ainoastaan yhden kerran. Heillä ei ole tapana pussailla julkisilla paikoilla tai pitää toista kädestä kiinni. Heidän mielestään nämä tällaiset asiat tehdään kotona neljän seinän sisällä, eivätkä ne kuulu ulkopuolisille ihmisille. He eivät sano lastaan rakkaaksi tai kullaksi, mutta kertovat kuitenkin hänen olevan tärkeä. He eivät myöskään sano lapselle rakastansa häntä ja vaan sen vuoksi, koska tämä lause ei sovi heidän suuhunsa. Tuttavani ei osaa selittää mitä rakkaus on, eikä osaa sanoa onko hänellä koskaan ollut sellaista voimakasta rakkaudentunnetta. Hän ylipäätään ihmettelee mitä rakkaus on?

Mutta, ihmiset ovat erilaisia. Yritän toistaa tätä itselleni koko ajan miettiessäni tätä asiaa.

Mieheni sanoi kerran, että rakastan liikaa. Tämän hän sanoi silloin, kun poikaamme vaivasi vaikea eroahdistus ( ja vaivaa välillä vieläkin… ) ja sanoi, että olen joskus liikaa läsnä, paikalla ja tavoitettavissa. Aina valmis ottamaan syliin, pussaamaan, halimaan ja kertomaan kuinka paljon rakastankaan. Ja vaikka mies itsekin tekee samaa, se olen kuitenkin aina loppupeleissä minä, joka rakastaa yli äyräiden. Itse olen sitä mieltä, ettei omaa lastaan voi yksinkertaisesti rakastaa liikaa. Mitä liika rakastaminen muka edes on? Mä haluan olla lapsilleni aina tavoitettavissa, paikalla ja läsnä. Haluan, että lapseni tietävät, että äiti on aina se ihminen joka ei tuomitse ja kaikesta huolimatta rakastaa. Olen sitä mieltä, ettei lapselta voi riistää pois rakkautta ja läheisyyttä, ei yksinkertaisesti vaan voi. Eikä sitä voi edes millään tavalla vähentää, sillä olen huomannut että se on ainoa luonnonvara joka lisääntyy tuhlaamalla.

Mutta, ihmiset tosiaan ovat erilaisia.

Entä te siellä? Kerrotteko kun rakastatte?

Toivon, että kerrotte.