Tämä #rantakunnossa – kamppis on pyörinyt nyt monissa blogeissa sekä sosiaalisessa mediassa, ja myös minä ajattelin kirjoittaa aiheesta pari sanaa. Mutta, ennen sitä ajattelin hieman avata teille omaa taustaani ja ajatuksiani.

Olen yläasteelta asti tuijottanut vaakaa ja miettinyt syömisiäni. Muistan, kuinka kasiluokalla jätin kouluruokailun välistä, sillä pelkäsin liikakiloja ja halusin painaa aina tietyn verran. Pahimmassa tapauksessa en syönyt edes aamuisin ja aamupäivisin ennen ruokatuntia olo oli kamala. Tästäkin huolimatta en syönyt koulussa, vaan sen sijaan, että olisin viettänyt aikani normaalisti syöden muiden kavereiden kanssa ruokalassa, hilluin tyhjillä käytävillä ja taistelin nälkää vastaan. En muista yhtään kuinka kauan tätä vaihetta oikein kesti, mutta käytökseni herätti niin paljon huomiota opettajissa, että syömättömyydestäni kerrottiin pian vanhemmille. Tietenkin kielsin kaiken, paiskoin ovia, huusin ja angstasin. Väitin, että opettajat valehtelevat ja kyllä minä syön. Jossain vaiheessa ryhdistäydyin ja istuin taas kavereiden kanssa ruokalassa syömässä ihan kunnollisia annoksia.

Syömättömyydestäni huolimatta en ole koskaan sairastanut anoreksiaa tai bulimiaa, mutta luulen, että jos olisin jatkanut tyhmää käytöstäni tarpeeksi kauan, olisin varmasti ehtinyt tehdä keholleni jotain peruuttamatonta. Vartalossani ei tuolloin ollut yhtään mitään vikaa eikä selluliitista ollut tietoakaan, mutta silti jokin ääni pääni sisällä sanoi toista – ” olen ruma läski, pullea eikä mitkään vaatteet istu. olen kamala, hyi. ”

Siitä huolimatta, että yläasteen jälkeen sain hitusen järkeä päähäni, jäi takaraivooni kummittelemaan ajatus syödystä pullasta ja siitä kuinka se oikein humahtaa reisiini, tehden niistä suuret. Normaalin ruoan suhteen en enää ollut neuroottinen, saatika laskenut siitä tulleita kaloreita, mutta kaikki makeat ja suolaiset herkut ja niiden nauttiminen tuntui epämukavalta ja vaikealta. Vaikka herkuista todella kovin tykkäsinkin, oli ahdistavaa syödä kääretorttua kahvipöydässä kun mieleni taisteli liikakilojen ja nautinnon kanssa. Lopulta kuitenkin aina nautinto vei voiton ja myöhemmin ruoskin itseäni selkään siitä, miksi mun piti sortua.

Nyt näin monta vuotta elämänkokemusta saaneena voin vain todeta kaiken tuon olleen todella tyhmää ja turhaa. Enkä kehota ketään nuorta tyttöä tai poikaa laskemaan ruokansa kaloreita tai puolittamaan korvapuustiaan. Miksi? Koska se kaikki on täysin turhaa!

—

Itselläni on tällä hetkellä kolme ihmistä, jotka ovat valanneet muhun itseluottamusta sekä itsensä hyväksymistä ja ne ihmiset ovat oma perheeni. Mies, tyttö ja poika. Olen vasta nyt, kahden raskauden, kahden synnytyksen ja kahden pienen lapsen äitinä hyväksynyt vartaloni sellaisena kuin se on. En häpeile pukeutua lasteni enkä mieheni edessä, eikä vartalossani ole mitään sellaista kohtaa, mitä mieheni ei saisi nähdä. Ensimmäistä kertaa elämässäni olen sujut vartaloni kanssa, vaikka kahden synnytyksen jälkeen voisi helposti luulla jotain muuta. Jotain ihmeellistä taikaa lapsen syntymässä on, sillä se ei tee pelkästään äidiksi vaan myös naiseksi.

Haluan olla lapsilleni hyvä esimerkki ja näyttää, että ruoka ja hyvät elämäntavat ovat se, jotka pitävät meidät tasapainossa. Tekevät meistä sellaisia kuin me olemme. En halua puolittaa kakun palaa lasteni nähden, sillä mitä suurella todennäköisyydellä myös he tekevät sen joskus. Haluan näyttää, että elämässä kuuluu olla ripaus herkkuja ja niistä pitää nauttia hyvällä omallatunnolla ja kohtuudella. En myöskään harrasta liikuntaa enää pakonomaisesti, ( niinkuin joskus nuoruusvuosissani… huhhuh… ) mielessäni kilojen karistaminen, vaan teen sitä siksi, koska haluan pitää itsestäni huolta aidosti, rehellisesti. Haluan, että mulla ja lapsilla on edessä mahdollisimman monta hyvää ja terveellistä vuotta. Haluan pysyä lasteni touhuissa mukana, enkä puuskuttaa perässä. En muista koska viimeksi olen edes vilkaissut puntariin, enkä edes välitä.

Tänä kesänä meinaan mennä rannalle lasteni kanssa. Käydä ehkä jopa uimassa, jos vesi on vaan lämmintä. En mieti yhtään voinko, sillä tiedän että voin. Ihan jokaisella ihmisellä on oikeus nauttia itsestään juuri sellaisena kuin on. Mun mielestä on todella surullista ja ahdistavaa, että tänä päivänä pitää mahtua tietynlaiseen muottiin ja vain yhdellä ainoalla tavalla voit olla kaunis.