Olette ehkä huomanneet, että Keskiviikon kirjavinkki- postaukset ovat olleet jo jonkin aikaa jäähyllä? Tähän on pari ihan kunnollistakin syytä, mutta hetkellä se vallitsevin ja painavin syy on poikamme neljän vuoden uhma. Olen temperamenttisen ja tulisieluisen poikamme kanssa käynyt läpi todella voimakkaita kasvukipuja, irtautumisen tuskaa ja itsenäistymistä, mutta tämä neljän vuoden rajapyykki on ollut melkoinen koettelemus meille molemmille.

Toki, useat eri ikävaiheiden uhmat läpikäyneenä olen tietenkin oppinut jotain ( olisin huolissani jos en olisi ) ja ensimmäistä kertaa koskaan tuntuu siltä, että tällä kertaa se olen täysin minä joka on uhman yläpuolella ja osaan toimia fiksuna, rauhallisena aikuisena. Voisi kuvitella, että pienemmän lapsen uhmat olisi helpompi kohdata ja hoitaa sekä viedä huomio muualle, mutta itse olen toista mieltä. Vaikka neljävuotiaskin on vielä pieni, tajuaa hän kuitenkin mitä tarkoitetaan syy ja seuraussuhteella. On paljon helpompaa selittää neljävuotiaalle kuin kaksivuotiaalle miksi jotain ei tapahdu, jos/kun käyttäytyy tietyllä tavalla. Siksi esimerkiksi meillä on viikossa ollut iltoja, jolloin kirjakaapin ovet ovat pysyneet visusti kiinni. Luonnollisesti neljävuotiaan kanssa keskustelukin on monipuolisempaa ja tunteista puhuminen monesti helpottaa ymmärtämään kiukkukohtausten syntyä. Myös erilaisten tunnetilojen näyttäminen on todella tärkeää. Se kertoo kasvamisesta, itsenäistymisestä ja oman persoonan muovaamisesta. Meidän vanhempien tehtävänä on auttaa lasta käsittelemään uhma turvallisesti, vähättelemättä sitä.

Mutta, on mullakin hetkeni. Huomaan toisinaan jääväni nokkelan poikamme kanssa toiseksi. Hän on todella taitava suustaan ja on joskus jopa ärsyttävän koppava ja näsäviisas. Monesti huomaan, että mun pitäisi olla ainakin viisi askelta edellä, ennakoida tilanteita ja kasvattaa silmät selkäänkin. Mitä vanhemmaksi poika kasvaa sitä enemmän huomaan, että sääntöjen on oltava tiukkoja ja niistä ei lipsuta. Samaa aikaa pitää olla se jämpti vanhempi, mutta samalla myös ihan oikeasti kuunnella poikaa ja mitä hän haluaa, toivoo ja miltä hänestä tuntuu. Toisinaan näiden kahden asian välinen raja on niin häilyväinen, ettei sitä rajaa edes erota.

Mua on haukuttu tyhmäksi koska kiellän kaiken ja en ole yhtään rakas. Mulle näytetään kieltä ja tömistellään huoneeseen. Mä voin vain sanoa, ettei ketään saa sanoa tyhmäksi, koska siitä tulee toiselle huono mieli ja äiti kyllä rakastaa todella paljon.

Meillä ollaan siis enemmän ja vähemmän kiristelty hampaita ja kulutettu jäähypenkkiä, mutta se kuuluu elämään. Meidän elämäämme. On välillä todella väsyttäviä hetkiä, mutta myös äärimmäisen palkitsevia sellaisia.

On ihmeellistä kasvattaa pientä ihmisenalkua ja seurata kuinka siksi ihmiseksi oikein kasvettiinkaan. Nyt meillä käydään läpi sellaisia aikoja, että näiden hetkien työpanoksen me näemme vasta vuosien päästä.

Niitä odotellessa.

__

Pssst! Ensi viikon keskiviikkona on tulossa taas kirjavinkkiä ( oli uhmaa tai ei…. ) sillä niin kivoja kirjoja poika sai syntymäpäivälahjaksi, että haluan jakaa niistä pari myös teidän kanssanne. Olkaa siis kuulolla!