Tiedättekö sen tunteen, kun jotain haluaa oikein älyttömän paljon? Niin paljon, että se tuntuu suurena palana kurkussa, joka on lähellä tukehduttaa jo pelkästään kun sitä ajattelee? Se tuntuu vatsassa perhosina ja jaloissa vetelänä makaroonina. Kun siitä puhuu, sanoihin sekoittuu epätoivon ääni ja itku.
Siitä alkaa kohta olla vuosi, kun vietettiin miehen kanssa ihan tavallista sunnuntaiaamua. Mies istui normaaliin tapaansa tietokoneella ja joi aamukahvia samalla selaillen netistä myynnissä olevia omakotitaloja, vanhoja maatiloja ja tontteja. Itse istuin miestä vastapäätä suuren vatsani kanssa ja join itsekin omaa kahviani, pojan touhutessa lattialla omiaan. Yht`äkkiä mies vinkkasi, että myyntiin oli tullut vanha maatila, tästä meiltä alta kymmenen kilometrin päästä. Nopeasti vilkaisimme kuvat ja parin minuutin päästä istuimme jo autossa matkalla kohti maatilaa. Näyttöä tilalla ei ollut, mutta koska paikka oli autio ajattelimme, ettei se ole kenellekkään haitaksi jos heitämme sinne pienen lenkin.
Tilalle vei hiekkatie, jonka ympärillä kasvoi koivuja. Se oli juuri sellainen ihanan idyllinen kotitie, josta olen aina haaveillut. Tilaa ympäröi suuri kuusiaita ja talo sijaitsi mäen päällä. Talo oli vanha, ei kovinkaan kaunis, mutta piha oli sitäkin kauniimpi. Sieltä löytyi paljon omenapuita, iso nurmikko ja suuri koivu, jonka paksusta oksasta roikkui laho keinu. Talon sivusta löytyi vanha maakellari, jota oltiin mitä luultavammin pidetty ennen vanhaan ruhojen säilytyspaikkana ja sittemmin jätetty tyhjilleen. Alapihalta löytyi suuri lampi ja iso vanha navetta, missä oli suuri kivijalka ja jo haalistuneet keltaiset seinät. Navetan takaa avautui suuri peltomaisena ja tyyni hiljaisuus. Tilaa pihalla oli temmeltää 4 hehtaarin verran ja suuren pihan lisäksi tonttiin kuului vielä ikioma metsäkaistale. Huokaistiin miehen kanssa molemmat syvään ja päätimme tulla katsomaan taloa myöhemmin vielä sisältä.
Parin päivän päästä löysimme itsemme talon sisältä, tutkimassa nurkkia ja nuuhkimassa sen historiaa. Talossa oli vielä kaikki edellisten asukkaiden tavarat paikoillaan – sohvat, ruokapöydät, arvoesineet, taulut ja myös joitain vanhoja valokuvia. Kaikki irtaimisto oli menossa parin viikon päästä olevaan huutokauppaan ja niitä oltiin parhaillaan numeroimassa sitä varten. Kannoin poikaa sylissäni ja ihastelin talon vanhaa puulattiaa, korkeita huoneita, pariovia, kaakeliuuneja ja nurmikentälle aukenevia ikkunoita. Näin jo mielessäni miten talon sisustaisin ja miten paljon lapsilla olisi tilaa leikkiä.
Toki talossa oli myös puutteita, sillä olihan se vanha. Keittiö olisi pitänyt tehdä kokonaan uusiksi, yläkertaan rakentaa lisää huoneita, rempata kylpyhuone tätä vuosituhatta muistuttavaksi, tehdä kuntotarkistukset ja tarkistaa taloon tulevan veden laatu, joka tuli siis suoraan omasta kaivosta ja joka oli ollut käyttämättömänä jo pienen ikuisuuden. Talossa oli siis todella paljon puutteita, joitakin vielä mainitsematta, sillä en muista edes kaikkea.
Silti me kaksi hurjapäätä tehtiin talosta tarjous! Siis me, joista oli parin kuukauden päästä tulossa nelihenkinen perhe! Aivan kuin elämässämme ei olisi jo muutenkin tapahtumassa tarpeeksi suuria muutoksia, niin päätimme tehdä tarjouksen vanhasta, täysin rempattavasta maatalosta! Halusimme taloa niin kovasti, sillä se täytti kaikki meidän kriteerimme, ettei edes ajateltu minkälaista arkea tulisimme elämään remppapölyn keskellä pienen vauvan ja vilkkaan taaperon kanssa – unohtamatta meidän Brunoa.
Ajateltiin, ettei ole ketään yhtä hullua, joka tarttuisi tällaiseen projektiin, kunnes talosta tehtiin toinen tarjous! Siis mitä, toinen tarjous! En pystynyt nukkumaan öisin ja päivät meni taloa miettiessä. Miehen kanssa laskettiin, puntaroitiin ja sumplittiin, että onko tässä järkeä vai ei, kunnes tultiin siihen tulokseen, ettei toista samanlaista mahdollisuutta tule vastaan ja tehtiin vastatarjous.
Meni monta viikkoa, oli hiljaista ja toinen ostaja mietti ja puntaroi. Yksi päivä lopulta saimme puhelun ja saimme harmiksemme kuulla, että tarjouksemme ei ollut kyllin hyvä. Olin tuolloin niin murtunut. Mua ärsytti, otti päähän ja teki mieli huutaa. Kaikki unelmat vanhasta ihanasta talosta haihtui puhelinsoiton myötä pois ja olin vihainen miehelle, pankille, talolle ja sen uusille omistajille. Miksi sen talon piti ilmestyä miehen eteen juuri sinä aamuna? Miksi me ihastuttiin siihen ja miksi me oltiin niin tyhmiä, että mentiin katsomaan sitä ja rakastuttiin siihen? Ja miksi me ei olla yhtään tämän rikkaampia?
—
Nyt, näin vuoden kasvaneena voin vain todeta, että hyvä niin. Että hävittiin tarjouksemme kanssa. Talo olisi luultavasti vienyt meiltä mielenterveyden ja varmaan parisuhteenkin, varsinkin kun edessä oli muutenkin arki uuden pienen vauvan kanssa ja siihenkin totutteleminen kesti oman aikansa.
Silti, meidän molempien sisällä palaa ihan hirveän suuri polte omasta talosta. Siitä, että huoneita on enemmän kuin ne kaksi + keittiö, pihalla on tilaa temmeltää ilman, että tarvitsee ajatella talloiko juuri äsken naapurin kukkapenkin. Tämä polte on jotain niin kamalan kutkuttavaa, että se on viedä multa välillä järjen!
Koska se meidän talo oikein tulee vastaan? Huhuu, missä sinä olet?
Ajoimme nyt kuluneena viikonloppuna tämän meidät hylänneen talon ohi ja ensimmäistä kertaa mulle tuli hyvä mieli. Uudet omistajat olivat pilanneet ison ihanan nurmikentän tekemällä siihen hevosille aitauksen. Nyt se oli täynnä mutaa ja miljoonia kavion jälkiä. Lampi oli peitetty ja ympäröity rumilla nauhoilla. Ja hei, puulattioiden tilalle oltiin kuulemma laitettu laminaatit – pikkulinnut lauloivat.
