On olemassa paikka, missä pojan välistä jääneet päikkärit ja pienet kiukuttelut eivät tunnu missään. Paikka, missä olen täysin rentona ja rötvään sohvalla niissä nukkaisissa kotipöksyissä ( tai miehen kalsareissa ) ja ylisuuressa villapaidassa. Ja tämä paikka on pikkusiskoni ja hänen miehensä pikkuruinen talo tuolla maalla. Varmaan ajattelitte, että sen paikan on oltava tietenkin meidän ikioma koti, mutta sen verran voin teille kertoa, ettei todellakaan. Liian usein syyllistyn ( tai en varmaan voi sanoa syyllistyväni, sillä jonkun nekin on tehtävä… ) kotona ollessani kotitöihin – imuroimiseen, pyykin pesemiseen, vessojen kuuraamiseen ja mitä näitä nyt on. Sillä, kun on joka päivä kotona lasten kanssa, sitä pakosta huomaa koko ajan ” toikin pitäis tehdä ja toi ja toikin… ” – juttuja. En tiedä olenko ainoa, vai onko olemassa sielunsiskoja?

Välillä puurtaminen kotitöiden suhteen ottaa niin paljon kupoliin, että sen sijaan, että jäisin kuuraamaan pissaroiskeita pois pöntöstä, pakkaan tämän pataljoonan autoon ja hurautan pikkusiskolleni. Tästä meiltä ajaa hänen luokseen vartissa ja yleensä lähden sinne aina aamusta – ja olen siellä koko päivän! Tehdään yhdessä ruokaa, hölistään kaikesta turhasta, avaudutaan äitiydestä, yritetään laittaa poika päiväunille, möllötetään sohvalla, lihotetaan itseämme suklaalla ja katsotaan miten tytöt köllöttelee leikkimatolla. Siis ihan tavallisia juttuja, mutta niin mukavia sellaisia.

Olin tänään ( taas vaihteeksi ) pikkusiskolla ja vaikka lähteminen kahden lapsen kanssa on aina oma sirkuksensa, en silti koskaan jättäisi lähtemättä. Olemme kieltämättä aikamoinen näky pihalle saapuessamme, sillä otan autosta ensin vaunut, vaunuihin tytön kaukalossaan, sitten poika pois vöistä kera Tikrun, Hiiren ja wc- renkaan. Olan yli heitän hoitolaukun täynnä vaippoja molemmille lapsille, sosetta, vaihtovaatteet ja pojan leluja. Lopuksi kiskaisen selkääni vielä matkasängyn ja yritän vielä jollain ilveellä saada auton ovet lukkoon. Joka kerta ajattelen ” hullujen hommaa! ” mutta siitä huolimatta käyn siskollani usein. Ja jokainen kerta sieltä pois lähdettyäni, olen todella iloinen, että jaksoin jälleen kerran nähdä vaivaa.

Tänään siellä ollessani mulle iskostui todella vahvasti se, että jos muutamme unelmien taloomme, ei näitä reissuja enää niin vaan tehdä. Sitten näemme ehkä kerran kaksi kuukaudessa ja se on vähän se. Sitten mä olen yksin siellä unelmien talossamme ja kivat päivän kestäneet vierailut ovat pelkkä haikea muisto. Ja sitä en haluaisi. Muistan, kun asuimme miehen kanssa Porissa neljä vuotta ja olimme ei nyt täysin ulkopuolisia, mutta hieman ulapalla kaikesta siitä, mitä täällä kotipuolessa oikein oli tapahtunut. Olin ihan äärimmäisen kateellinen kun äitini ja siskoni olivat olleet yhdessä shoppailemassa ja tehneet yhtä sun toista. Vaikka olinkin iloinen siitä, että he viettivät aikaa yhdessä, olisin tietenkin myös itse halunnut olla mukana. Nyt näinä kahtena vuotena kun olemme täällä asuneet, olen päässyt osallisiksi niihin juttuihin, joita Porissa asuessani niin kovin kaipailin ja tämä kaikki on ollut ihanaa ja niin kovin mieltä lämmittävää!

Mutta, ei tämä unelmien koti kaukana ole – ei ollenkaan, mutta sen verran kaukana kuitenkin, ettei kukaan ystävistäni lähde keskellä viikkoa kahville. Toisaalta mietin ihan hirveästi sitä, kuinka hyvä täällä on olla – juuri nyt. Täällä on tällä hetkellä kaikki mitä toivoa saattaa – ihana tukiverkosto, isovanhemmat lähellä, kaikki ystävät, meidän ikioma ihka ensimmäinen koti ( vaikka tämä niin pirun pieni onkin ) mutta, se mitä täällä ei ole on työpaikka. Tosin, ei niitä töitä ole unelmien kodin lähelläkään, ainakaan vielä, mutta luultavasti mahdollisuudet ovat paremmat.

Nyt mietinkin kuumeisesti, kumpi asia painaa vaakakupissani enemmän. Unelmien koti ja paremmat mahdollisuudet työpaikalle, vaiko vaan se fiilis siitä, että täällä on hyvä olla.

Sillä, kohta kaikki tämä on niin kovin ajankohtaista.