Tämä pari päivää kestänyt kaatosade on imenyt musta aivan kaikki mehut. Päivät ovat menneet lasten kanssa neljän seinän sisällä ja voin kertoa sen olleen aivan liikaa – mulle ja etenkin vilkkaalle pojalle. Juuri kun olen aikeissa lähteä tämän pataljoonan kanssa ulos, taivas repeää ja vettä tulee kuin Esterin sieltä jostain, eikä ulos ole menemistä. Todella tylsää! Poika hyppii kirjaimellisesti seinille, kiusaa Brunoa, kitisee ja narisee sekä on äärimmäisen mustasukkainen jokaisesta imetystuokiosta, jonka vietän sohvalla. Jep, luitte oikein. Jos meillä ei aikaisemmin ollut minkäänlaista sisaruskateutta, niin tällä viikolla sitä on esiintynyt senkin edestä.

En saisi pojan mielestä tehdä yhtään mitään mikä liittyy tyttöön ja kun luonnollisesti en tietenkään voi jättää tyttöä syöttämättä tai vaippaa vaihtamatta – on meidän päivät olleet aika kaaottisia. Myönnän, että on ollut välillä todella vaikeaa etsiä tasapainoa siihen, että olen nyt kahden, näin pienten lasten äiti. Että musta on nyt riitettävä molemmille ja yleensä vieläpä aina samaa aikaa. Olen huomannut, että omistan kuudennen aistin ( siis sen sijaan, että olisin synnytyksen myötä halunnut itselleni lisäkäsiä, sainkin lisäaistin! ) ja olen oppinut ennakoimaan tilanteita aika hyvin. Selkäni sekä hartiat ovat aivan jumissa imetyksestä sekä siitä, että jokainen kerta kun imetän joudun toisella kädellä nostamaan itsensä telonneen taaperon syliini tai estämään sohvalla riehuvaa taaperoa kaatumasta mun ja tytön päälle. Toisinaan on sellainen olo, että jos joku nyt tulisi tuosta ovesta ja ehdottaisi viikon lomaa paratiisisaarilla vain oman itseni kanssa, tarttuisin tarjoukseen mukisematta.

Mutta sitten taas – noh, tiedättehän te. Omat lapset ovat elämäni suola ja sitä rataa.

Ja oikeastaan meillä ei ole pelkästään vaan sisaruskateutta, vaan ihan kaikkiin ihmisiin kohdistuvaa kateutta. Eilen kun pidin reilun 7 kk ikäistä kummipoikaani sylissä, tuli poika meidän väliimme kitisten kädet ojossa merkiksi, että ota äiti syliin. Sen lisäksi siis, etten saa tehdä tytön kanssa mitään, en saa tehdä kenenkään muunkaan kanssa. Tiedän tämän olevan ohimenevää, koska tällaista ei ole ollut meillä aikaisemmin, mutta painaahan tämä nyt mieltä. Mun pitäisi tehdä jotain pojan kanssa kahdestaan, jotain huippu kivaa. Jotain sellaista, että saisin antaa kaiken huomioni pojalle ilman keskeytyksiä. Onko teillä antaa meille jotain ideoita? Yleensä meidän kahdenkeskeinen aika on ollut pelkkää sylissä olemista, sillä sitä poika selkeästi vaatii, mutta jotain hauskaakin voisimme tehdä – vaan me kaksi. Nämä reilut kaksi kuukautta ovat vaan olleet aika hektiset ja arki juossut semmosta vauhtia, etten ole edes tajunnut sitä. Sanoin miehelle yksi päivä ” päivässä on liian vähän vuorokausia! ” kun tarkoitin oikeasti ” päivässä on liian vähän tunteja! ”

Oh my.

Sen lisäksi, että limppu hetkellisesti auttoi pahaan olooni, päätin tänään aamupäiväisen kiukuttelun päätteeksi ( joka siis päättyi omaan sänkyyn huutoraivareilla ja lopuksi päiväunille nukahtamisella ) väsätä pannukakun – ja taas tuli hetkellisesti parempi mieli. Kuulun ehdottomasti niihin ” Hyvä ruoka, parempi mieli ” – ihmisiin, sillä ruoalla on niin kokonaisvaltainen vaikutus. Jos suklaa auttaa sydänsuruihin, limppu kotiäidin ahdistuneisuuteen, auttaa pannukakku taaperon huutoraivareihin.

Ja nyt mietin, että kuinka paljon asiaa saakaan väännettyä yhdestä pannukakusta. Näemmä aika paljon.

Kaikenlisäksi mun pitäisi olla nukkumassa – kaikki muutkin tässä huushollissa jo ovat. Mutta, mä käyn ylikierroksilla enkä saa unenpäästä kiinni.

Kuulemisiin – taas. Pus!