Olen aikaisemminkin sanonut teille miten uskon siihen, että jokainen asia tapahtuu jostain tietystä syystä. Uskon siihen kliseiseen lauseeseen missä sanotaan: ” Everything happens for a reason. ”  vaikka se kuinka siirappiselta tuntuisikin.

Sehän nyt on sanomattakin selvää, että kun tekee jonkun asian, on tehdyllä asialla myös seurauksensa. Enkä nyt tarkoita pelkästään vakavia ja elämää liikuttavia painavia asioita, vaan niitä yksinkertaisia pieniä arkisia juttuja. Esimerkiksi sitä, että aamulla herätessäsi olet väsynyt ja keität kahvia piristyäksesi. Syy: Keität kahvia koska olet väsynyt ja Seuraus: Juot kahvin ja piristyt. Helppoa! 🙂

Ja kaikkihan nyt tämän tietävät, mutta tuskin kukaan pysähtyy miettimään näitä asioita. Enkä mäkään sentään kaikkia ajatuksiani ja liikkeitäni päivisin analysoi, sillä hulluksihan siinä tulisi. Yritän vaan kertoa teille ( mitä monimutkaisimman kautta näemmä ) että olen täysin syy ja seuraus ihminen.

Tämä puoli on piilenyt mussa aina, mutta äidiksi tulon myötä se on vain korostunut. Tällä hetkellä meillä eletään aika isoa muutosten aikakautta. Poika on juuri oppinut kävelemään, kuukauden päästä on vauvan laskettu aika, Brunon koulutus on hakuteillä ja kaikenlisäksi poika kokeilee omia rajojaan ja siinä samalla mun jaksamista ensimmäisellä uhmallaan. Tässä kaikessa jos jossain, on mun mielestä aika paljon isoja juttuja. En osaa yhtään sanoa ymmärtääkö poika sen, että hänestä tulee kohta isoveli ja että tietyt asiat täällä kotona tulevat muuttumaan. Olemme miehen kanssa puhuneet pojalle paljon vauvasta ja lähestulkoon jokainen kerta kun olemme ottaneet vauvan puheeksi, on poika antanut pusun mahalleni tai vetänyt paitani ylös ja koskettanut sormellaan napaani. Tiedä siis, onko puheet vauvasta pojalle pelkkää ” pusu ja navan osoittelu ” – leikkiä, mutta ainakin poika on suhtautunut puheisiin iloisesti.

Ja miksikö sitten olen niin syy ja seuraus ihminen? No siksi, koska en yksinkertaisesti vain pysty olemaan ajattelematta, että jokin asia vain tapahtuu. Ymmärrättekö? 🙂 Haen oikeastaan ihan jokaisesta asiasta aina jonkun syyn miksi. Siinä missä mies ajattelee, että tietyt asiat vaan kuuluvat lapsiarkeen ja lapset sattumoisin ovat juuri tietynlaisia, itse haen heti syytä miksi. Miksi se on niin? Mistä se on saanut alkunsa ja onko sille kenties jokin seuraus? Mies ei ymmärrä ajattelumaailmaani yhtään ja sanoo, että hankin itselleni turhaa stressiä. Itse sitten taas saan helpotusta, kun tiedän mistä pojan kiukuttelu, huonosti nukutut yöt ja ruokalakko mahdollisesti voisivat johtua. Eli siis – syy ja seuraus. 🙂 Sekä osaan paremmin toimia kinkkisissä tilanteissa kun tiedän mistä ongelmat johtuvat.

Oli se sitten turhaa stressiä itselleni tai ei. 🙂

Uskon myös, että tällainen ajatusmaailma on osa omaa luonnettani. Olen aina ollut todella perusteellinen ihminen ja pyrin kaikessa tekemässäni jutussa täydellisyyteen. En pysty jättämään asioita puolitiehen, vaikka välillä pitäisikin. Tämä luonteenpiirteeni on myös samalla pahin viholliseni, jonka kanssa tappelen päivittäin. Elämäni aakkoset- postauksessa kerroinkin, että mun on opittava olemaan armollisempi itselleni ja lopetettava itseni ruoskiminen. Tämä on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty, sillä jos jokin asia on itseeni lujasti istutettu, niin se on ehdottomasti omat luonteenpiirteeni. Ei niitä noin vaan muuteta. Mutta, tiedättekö mitä voin muuttaa? No ajattelutapaani tietenkin! Nämä viimeiset ( varmaan kolme neljä kuukautta ) ovat olleet todella raskaat ja tällä hetkellä haluaisin olla jotain aivan muuta kuin mitä olen. Haluan olla tasaisempi, seesteisempi, rauhallisempi ja tuhat kertaa rennompi äiti sekä puoliso. ♡♡♡

Olisi kiva kuulla minkälaisia lukijoita siellä ruutujen toisella puolella on? Samaistutteko paljon hömppiin ajatuksiini vai oletteko todella rentoja ja seesteisiä tyyppejä? 🙂