Raskaana ollessani miettisin kovin, että minkäköhän näköinen veitikka siellä masussa oikein asustelee. Mitkä mun piirteet poika mahtaa periä ja mitkä sitten taas miehen piirteistä? Saako poika mun hymykuopat vai miehen tummat ja vahvat piirteet? Vai saako poika kenties molemmat? Ja entä sitten se luonne. Tuleeko poika muhun ja on luonteeltaan yhtä temperamenttinen vaiko lauhkea kuin lammas, niin kuin isänsä.

Kuinka moni teistä teki samanlaista ajatusleikkiä?

Mun mielestä on uskomattoman mielenkiintoista esimerkiksi se, miksi lapset perivät vanhemmiltaan tiettyjä luonteenpiirteitä ja se, miksi  juuri ne piirteet. Itse olen luonteeltani aika malttamaton ja temperamenttinen ja olen huomannut pojassa todella paljon samaa. Jos ruoan lämmittämisessä kestää liian kauan, saattaa poika jo kitistä syöttötuolissa malttamattomana ja heilua kuin heinämies. Ja entä sitten kun yritän neuvoa poikaa miten jokin asia toimii, tai enkä kun poika suuttuu? Suuttuessaan poika on yhtä temperamenttinen kuin minäkin ja neuvomisen sijaan kaikki pitäisi saada tehdä itse. Toisaalta onhan se hyvä, että luonnetta löytyy, mutta välillä ajattelen kauhulla mitä tuleman pitää kun poika vaan kasvaa kasvamistaan. Olenko ihan helisemässä?

Ja vaikka poika onkin välillä oikein tulta ja tappuraa, niin silti hän on perinyt isältään tietynlaista rauhallisuutta. Kun mies oli pieni ja hän leikki autoilla, oli kuulemma äärimmäisen tärkeetä, että auton renkaat pyörivät. On hauska huomata, että poika leikkii autoilla aivan samalla tavalla. Hän katsoo auton liikkuvia renkaita todella tarkkaan ja sanoo hiljaa bruummbrummm. Aivan kuten isänsä.

Temperamenttisuuden lisäksi, poika on perinyt mun luonnonkiharat. Kiharat ovat isoisopappani peruja ja olen meistä kolmesta siskosta ainut, joka on saanut ne. Kun itse olin pieni, juurikin pojan ikäinen, olin lähestulkoon kalju, mutta kun hiukset lähtivät oikein kunnon kasvuun, olin täysin blondi ja hiukseni olivat luonnonkiharat. Näytin Pelle Hermannilta hiuksieni kanssa, sillä ne olivat ihan presiis samanlaiset. Okei, en ollut tietenkään kalju, mutta hiukseni olivat muuten suorat, kunnes korvien kohdalla alkoi oikein kunnon kiharapilvi. Hiukset olivat aina takussa ja muistan, miten äitini vei minut kampaajalle ja kiharat leikattiin pois. Enkä tykännyt siitä yhtään. Vielä tänäkin päivänä saan tapella hiusteni kanssa, sillä leikkauksesta huolimatta hiuksissani on pientä lainetta ja sojottavat minne sattuu, ellen suorista niitä. Isältäni olen perinyt sitten taas pyörylät ja voi että, kuinka vihaan niitä! En voi esimerkiksi leikata itselleni otsatukkaa, sillä omistan niin vahvan otsapyörylän, puhumattakaan takaraivossa olevasta pyörylästä. Jollen halua, että takaraivossani hehkuu ns. kaljukohta, täytyy mun tupeerata hiukset. Yleensä en jaksa nähdä tätä vaivaa ja pidänkin hiuksia aika paljon ponnarilla. Kiharojen lisäksi, poika on perinyt myös mun molemmat pyörylät.

Mieheltä poika on perinyt kulmakarvat – kyllä, luitte oikein. Mies sanoi kerran, ettei olisi osannut kuvitella, että hänen pojallaan olisi vaaleat ja kiharat hiukset. Muistan miten synnytyslaitoksella hämmästelin pojan kulmakarvoja ja kuinka moni sanoikaan pojan nähdessään ensimmäisenä niin on isänsä kulmakarvat.

Pieniä hassuja juttuja nämä tällaiset.

Ps. Istun parhaillaan pihamme mattotelineellä ja poika nukkuu torkkuja vaunuissa. Kohta puoliin pitää herätellä, että uni maistuu vielä yölläkin. Kyllä älypuhelin on kätevä!