Pari viimistä päivää on kulunut sienimetsällä, sukuloimassa Nummelassa sekä viettäen aikaa oman äitini, siskoni ja hänen poikansa kanssa. Olen myös pienesti sairastellut ja tänään kävin lääkärillä tarkistuttamassa korvani. Ne ovat olleet todella kipeänä siitä asti kun palattiin kotiin Pohjanmaan reissulta. Ne ovat koko ajan tukossa, en oikein kuule kunnolla, ne särkevät ja tuntuvat märiltä vaikka eivät vuoda millään lailla ja ovat aivan kuivat. Lääkärin tuomio oli kireät korvakäytävät ja se, ettei paine pääse tasaantumaan korvissa. Toivottavasti en ole tehnyt itsestäni  puolikuuroa Vanhan Paukun festivaaleilla ja toivottavasti lääkärin määräämä lääke auttaisi. En tiedä mitään inhottavampaa kuin korvasärky.

——–

Mutta niin hei, palataan korvasärystä takaisin postauksen otsikkoon ja tarkemmin sanottuna sienimetsälle. Tykkäättekö te sienistä? Mulla itellä on viharakkaus-suhde sieniin. Tykkään kerätä niitä, mutten pysty syömään ainuttakaan – en siis ainuttakaan. En edes purkkiherkkusientä, pekoniin käärittyä sulatejuustossa uivaa, en mitään. En pidä yhtään sienten rakenteesta suussa ja makukin on aika kuvottava, mutta se kerääminen – se vasta on hauskaa!

En tiedä sienistä yhtään mitään ja tunnistan ainoastaan kanttarellin ja suppilovahveron. Ja keräänkin ainoastaan niitä, mutta kun tässä pari päivää innosta piukeena ryntäsin metsälle ajatuksena kerätä suppiloita, mursi sisko mun innostukseni sanomalla ettei nyt ole suppiskausi. Niitähän kerätään syys-lokakuussa. Ja se miksi tykkään kerätä enemmän suppiloita on se, että kun löytää yhden ryppään, löytää takuulla monta lisää! Voi sitä löytämisen riemua minkä saan siitä kun löydän muhkean ryppään! 😀

On siinä meillä sienestäjä.

Olen aina lähtenyt sienimetsälle pelkästään äitini ja siskoni seuraksi ja kerännyt sienet heille. Tällä kertaa ajattelin, jospa keräisin sienet itselleni ja opettelisin pitämään niiden mausta yhtä paljon kuin niiden keräämisestä. Kanttarelleja löytyi ihan ok määrä, mutta enemmänkin oltaisi voitu löytää. Jos vaikka äitini sattui löytämään hyvän apajan, juostiin siskon kanssa kilpaa paikalle keräämään omamme. Äitini melkein jopa päästi pari ilonkyyneltä löytäessään sienet!

Mutta, koska kanttarellien etsiminen ( mun mielestä ) on hivenen vaikeampaa mitä suppiloiden, ajattelin, ettei kanttarelli yksinkertaisesti vaan voi olla hyvänmakuinen sieni. Eihän mikään sieni ole hyvänmakuinen!

Tässä on oma saaliini, jonka lopulta annoin äidilleni. Jos mä sitten vaikka yrittäisin uudestaan niiden suppiloiden kanssa, jos pitäisin niistä – ehkä, sillä onhan niiden kerääminenkin hauskempaa.

Loppuun vielä erittäin tyylikäs fiilistelykuva ja kaikilla hyvä mieli. Niin äidillä kun oli kolmen sienilitran onnellinen omistaja sekä mulla, kun pääsin taas vuoden tauon jälkeen sienimetsälle.