Tällä hetkellä olo on kuin tolla teepussilla – ryhditön vetelä kasa jolta ollaan imetty kaikki viimeisetkin mehut ulos. Tai oikeastaan olen tuntenut itseni tuollaiseksi jo viimeisen kuukauden ajan. Odotin melkein kuin kuuta nousevaa sitä, että poika täyttäisi kolme kuukautta ja ajattelin, että nyt viimeistään tietyt asiat helpottuvat. Oltiin löydetty meille sopiva rytmi ja arki tuntui menevän jopa liiankin hyvin ja aika moitteettomasti. Ajattelin, että hitto vie! Jos äitinä oleminen on näin helppoa, ihanaa ja kivaa ( pieniä vastoinkäymisiä lukuunottamatta), niin voisin melkeinpä ryhtyä vaikka kokopäiväiseksi kotiäidiksi ja oikein kunnolla uppoutua tähän vaaleanpunaiseen vauvalandiaan. Täähä o ihanaa!

Mutta nyt, kaikki on kääntynyt aivan päälaelleen. Olen puhunut teille moneen otteeseen pojan nukkumisesta – kun jossain vaiheessa tuntui, ettei poika olisi muuta tehnytkään kuin vetänyt sikeitä ja sitten jossain vaiheessa tuli pieni rytmimuutos mikä häiritsi unia,  joka saatiin sitten lopulta kuitenkin kuriin ja poika taas nukkui tyytyväisenä. Nyt näin reilun neljän kuukauden iässä ollaan aloitettu maistelemaan soseita ja siitä kaikki ongelmat sitten alkoivatkin. Poika on lopettanut päiväunet, eikä nuku niitä siis enää ollenkaan. Hyvänä päivänä ( näitä on viikossa max.2 ) hän voi nukkua yhdet pitkät unet, joista olenkin sitten todella kiitollinen, mutta muuten hän torkkuu lyhyitä pätkiä pitkin päivää tai valvoo ihan kokonaisen päivän! Pojalla on mennyt maha sekaisin aivan kaikesta soseesta – porkkanasta, perunasta, bataatista, kesäkurpitsasta, parskakaalista kukkakaalista.. Sekä kaikesta hedelmäsoseesta. Ymmärrän sen, että kun vauva alkaa saamaan kiinteitä on ummetus aivan luonnollista, mutta aivan kuin pojan mahaa ei rauhoittaisi mikään. Mahassa selkeästi möyrii ja huomaan, että hän on kipeä, mutten osaa tehdä mitään auttaakseni – muuta kuin pitää sylissä ja rauhoitella. Valveilla ollessaan poika on levoton ja kitisee sekä hieroo silmiään, muttei nukahda millään. Yöt meillä menee hyvin. Poika herää kerran syömään jos sitäkään. Eli periaatteessa mun ei kai tarvitsisi olla huolissaan päiväunien määrästä? Ja jos jotkut ihmettelevät miksi olen huolissani päiväunista, niin eikös se nukkuminen ole juuri sitä kasvunaikaa, aivot saavat levätä ja samalla kehittyä?

Se, että poika nukkuisi päivällä olisi myös mulle todella tärkeetä – oman jaksamiseni kanssa. Edes tunti omaa aikaa kahvikupin tai pyykinpesukoneen kanssa on uskomattoman tärkeetä. Sitä jaksaa aivan eri tavalla kohdata arjen vaikeudet, kun on saanut itse levättyä ja heitettyä ns. aivot narikkaan.

Niin kuin olen aikaisemminkin sanonut: Onnellinen lapsi on yhtä kuin onnellinen äiti.

Olen neuvoton. Saan joka puolelta kuulla, että tuollaista se on elämä on vauvan kanssa ja itsekin tiedän sen harvinaisen hyvin, mutta kai äidilläkin se raja jaksamisen kanssa joskus saa tulla vastaan? Itselläni se raja on nyt – juuri nyt tässä näin. Olen alkanut miettimään josko pojalla olisi refluksitauti, sillä olen toivottomana selaillut netistä erilaisia vastauksia pojan levottomuuteen ja oireet refluksista ovat aika samanlaisia kuin pojalla tällä hetkellä. Tiedän myös, että jokainen lapsi on yksilö ja oma persoona. Tiedän myös, että rytmit muuttuvat koko ajan. Tiedän kaiken sen, minkä yleensä saan vastaukseski kun otan asian jonkun kanssa puheeksi.

Se turhauttaa ja ärsyttää. Eikä auta siinä hetkessä yhtään.

Olen niin uupunut tällä hetkellä, etten jaksaisi tehdä yhtään mitään. Tunnen suurta riittämättömyyden tunnetta kun en osaa auttaa omaa lastani. Ajattelen: ” Mä olen äiti. Mun jos jonkun pitäisi osata auttaa omaa lasta. Mun jos jonkun pitäisi saada lapsi päiväunille. Minä jos kuka hitto vie! ” Ja koska en ole onnistunut tässä, koen olevani maailman suurin epäonnistuja. Oikea luuseri.

Oikein itseäkin naurattaa kun yritän antaa neuvoja muille äideille – pitkää pinnaa vaan,  kun en edes itse pysty siihen.

Pieni irtiotto arjesta tekisi kyllä terää. Ihan meille kaikille, koko perheelle. Pitäisikö mun ottaa pieni irtiotto tästä blogista? Kerätä ajatuksia ja hieman levänneenä tulla takaisin – jos sitä olisi sitten kuin uusi ihminen, tai ainakin oma itsensä – iloinen, energinen eikä ollenkaan tällainen pessimisti ja negatiivinen.

Jep.

Palaillaan taasen. Toivottavasti edes hieman energisempänä, nythän on kevät ja kaikkee.

Besos!