Takana on nyt ensimmäinen viikonloppumme kotona ja voin huokaista helpotuksesta. Jännitti todella paljon palata sairaalasta takaisin kotiin kun tiesin, että vastassa olisi Bruno – meidän iso koiramme. Ensin olen pois melkein kokonaisen viikon ja kun tulen takaisin, on mulla mukana pikkuruinen käärö. Kaikenlisäksi tämä käärö vielä tuoksuu hyvältä ja hieman oudolta, ääntelehtii ihmeellisesti ja koskaan ei tiedä milloin voi tulla nyrkistä kuonoon.

Onhan se nyt ihmeellistä.

Noh, onneksi kaikki on mennyt hyvin – yllättävän hyvin. Kun pienokainen nukkuu olohuoneessa kopassaan ei Bruno oikein ole moineskaan. Välillä käy haistelemassa ja ihmettelemässä. Vaipan saa vaihtaa suht rauhassa eikä imettäminenkään sohvalla herätä Brunossa suurta mielenkiintoa, tai ainakaan sellaista, että saisi olla huolissaan pienokaisen puolesta. Tietenkin olemme varuillamme, sillä koskaan ei voi tietää mitä koiran päässä liikkuu vaikka kuinka siihen luottaisi.

Tähän asti kaikki on siis mennyt hyvin ( koputtaa puuta. )

Olen huomannut, että itsessäni taitaa asua jonkinlainen yli- ihminen. Se kuoriutui pois kuorestaan nyt viikonloppuna. Huomaan ajattelevani, että ” Olen nyt äiti ja mun on selvittävä kaikesta ja tehtävä kaikkea samaa aikaa. ” Miksen voi ajatella, että ” Olen nyt äiti ja mun ei todellakaan ole pakko selvitä kaikesta ja tehtävä kaikkea samaa aikaa. ” Onhan se äitinä oleminenkin jo saavutus ja aikamoinen tehtävä. Luulen, että mussa virtaa vielä sen verran adrenaliinia viime viikosta, että käyn oikein kunnolla ylikierroksilla. Eiköhän se tästä kuitenkin tasaannu, kunhan saan napattua arjesta kiinni.

Ihanaa on se, että poitsu antoi meidän nukkua viime yönä kuusi tuntia. Siis kokonaiset kuusi! Se vasta tuntui luksukselta.

Reipasta alkanutta viikkoa kaikille! 🙂

Huhhuhhh!

Takana on uskomattomat viisi päivää – elämäni ihanimmat ja samalla varmaankin kamalimmat. Meidän esikoisemme syntyi alkuviikosta ja pääsimme tänään kotiin. Tuntuu ihmeelliseltä, että yläkerrassa nukkuu tällä hetkellä viiden päivän ikäinen pieni poikavauva. Siis vaan viiden päivän!

Olen vieläkin hieman sekaisin synnytyksestä, enkä taida oikein käsittää sitä, että minä todellakin olen äiti. Ja, että avomieheni on isä. Me olemme vanhemmat yhdelle todella avuttomalle ihmisenalulle ja ihan yht´äkkiä meidän elämä sai uuden suunnan ja todella suuren vastuun. Tuntuu aivan käsittämättömältä. Ihanalta.

Tällä hetkellä ajattelen synnytyksestä ettei enää ikinä! En keksi mitään olotilaa mihin synnytystä vertaisin, sillä se kipu oli täysin omaa luokkaansa. Muistan ponnistusvaiheessa ajatelleeni, että tämä on vastoin kaikkia luonnonlakeja ja täysin hullun hommaa. Kuka suostuu tällaiseen omasta vapaasta tahdostaan! No näemmä minä ainakin. Kun pienokainen 45 minuutin ponnistelujen jälkeen suvaitsi tulla, muistan huutaneeni: ” Mä tein sen! Mä todellakin tein sen! ”  Enkä voinut muuta kuin itkeä.

Olen täysin sitä mieltä, että aika kultaa muistot. Itselläni synnytys on niin tuoreessa muistissa, ettei ihan heti ole ikävä takaisin. Tai no, ikävä on sitä miten kaikki toimi kuin hotellissa. Pidettiin huolta siitä, että äiti sai aina ruokaa – toisin kuin tänään, sillä jauhelikastikkeen teko kesti kaksi tuntia ja kun lopulta sain sen lautaselleni oli kastike puoliksi lämmintä.

Jännittää miten meillä mahtaa lähteä arki kulkemaan. Sairaalassa oli ihanaa turvautua hoitajiin huonosti nukutun yön jälkeen ja vastauksen mieltä askarruttaviin kysymyksiin sai tuossa tuokiossa. Pitää vaan luottaa siihen mitä tekee ja käyttää sitä kuuluisaa maalaisjärkeä niin eiköhän tämä tästä.

Kaikki on vaan niin uutta ja jännää.

Pienokainen tuhisee yläkerrassa sen verran hiljaa, että taidan käydä tarkistamassa onko kaikki ok. Avomies on käynyt katsomassa jo kolme kertaa – puolentunnin sisällä.

Kivaa Lauantaita teille ja palaillaan taasen!