Jännittämisen ei aina tarvitse olla negatiivinen asia
Meidän poikamme on kova jännittämään. Oli sitten kyseessä normaali kauppareissu, leikkitreffit kavereiden luona, päiväkotipäivä, uimatunti tai vaikka ihan se, että meille tulee vieraita. Sillä ei ole mitään merkitystä, vaikka hän toistaisi nämä asiat joka päivä, on jännityksen määrä silti aina sama.
Vielä puolivuotta sitten erilaiset sosiaaliset tilanteet olivat meille aika hankalia. En ole koskaan kirjoittanut tästä mitään blogiin, sillä en ole jaksanut avata asiaa enää täällä sen enempää. Nyt kuitenkin ajattelin, että ehkä siellä voi olla joku toinenkin äiti, joka kenties on taistellut tai taistelee samojen asioiden kanssa.
Meillä jännittäminen ( siis puolivuotta sitten ) sosiaalisissa tilanteissa näkyi kovana riehumisena. Aivan päättömänä, kahelina ja aivottomana toimintana, missä ei ollut minkäänlaista järkeä. Huutamisena, potkimisena, läpsimisenä, tottelemattomuutena ja kovana tarrautumisena minuun. Olin aivan ihmeissäni, että mihin se kiltti ja ihana poika automatkalla kavereiden luokse oikein katosi? Nappasinko kenties tienvarresta kyytiin jonkun kahelin?
Katsoin pojan huonoa käytöstä aivan liian kauan, kunnes yhtenä sateisena päivänä pikkusiskoni luona nappasin pojan ilman kenkiä ja ulkovaatteita kainalooni ja vein hänet pihalla olevaan autoon. Poika itki ja niin myös minäkin. Olin niin totaalisen rikki aivan kaikkiin sosiaalisiin tilanteisiin ja pojan kummalliseen käytökseen, etten yksinkertaisesti jaksanut enää. Mä itkin, itkin ja itkin. Niin vuolaasti ja kunnolla, että mun sisälle oikein sattui. Ajattelin, että on tämä äitiys yksi pirun iso ja upottava suo, mistä en taatusti koskaan tule saamaan minkäänlaista kunniakirjaa.
Ja tiedättekö mitä? Tuo yksi itkuinen autossa vietetty kahdenkeskeinen hetki oli se, joka mursi jään. Yht`äkkiä poika avasi suunsa ja sanoi, että hän käyttäytyy siksi näin, koska häntä niin kamalan kovin jännittää. Olin ihmeissäni, onnellinen ja samaa aikaa niin ylpeä pienestä pojastani, että hän pystyi jakamaan harteillaan olevan suuren ( varmasti häntäkin hämmentäneen ) taakan kanssani, mikä on johtanut siihen, että osaan nyt itse toimia jännittävissä tilanteissa tukena ja lähellä olevana aikuisena.
Paljon on siis muuttunut tuon autohetken jälkeen ja nykyään poika sanoo aina uusien ja jopa niiden vanhojen asioiden kohdalla jännittävänsä. Tällöin pidän vain kädestä kiinni ja kehun paljon ihan pienimmissäkin asioissa. Silti välillä vastaan tulee asioita, jotka poika haluaa jättää tekemättä pelkästään jännityksen takia, mutta olen sitä mieltä, että asiat on kohdattava siitä huolimatta. Olen näissä asioissa vain todella paljon enemmän läsnä ja tukena. Haluan näyttää, että pelot on tehty voitettaviksi ja pienestä jännityksestä huolimatta mukaan lähteminen kannatti kuitenkin, sillä loppupeleissä se oli hauskaa.
Se minkä takia tämä asia nosti taas päätään on uusi päiväkoti, missä molemmat lapset aloittivat kesäkuun alussa. Kaikki on mennyt paremmin kuin osasin odottaa ja olen ollut ihan äärimmäisen tyytyväinen siihen, että valitsin juuri tämän päiväkodin. Yhtenä iltana poika kuitenkin sanoi jännittävänsä päiväkotiin menemistä sen vuoksi, ettei hän omien sanojensa mukaan tottele hoitajia. Jännittäminen ei tullut yllätyksenä kuten varmasti arvasitte, mutta tottelemattomuus ehkä hieman. Vaikka kuinka vääntäisin asioista pojan kanssa kotona, tehoaa ulkopuolisten auktoriteetti kuitenkin hyvin. Sanoin pojalle, että voimme keskustella asiasta yhdessä hoitajien kanssa, jos se helpottaisi ja samalla myös minä saisin tietää tottelemattomuuden syyn.
Tällä viikolla asiasta ollaan jo puhuttu yhden hoitajan kanssa ja hän sanoi pojan olevan vilkas luonne, jota pitää toisinaan hieman ojentaa. Tämäkään, eli vilkkaus ei tullut yllätyksenä ja asiasta enemmän juteltuamme minulle selvisi, että tottelemattomuuden syynä saattaa hyvinkin olla pojan kamalan kova jännittäminen. En ollut aikaisemmin kertonut uusille hoitajille mitään puolenvuoden takaisista hankaluuksista, mutta tuolloin kerroin jännittämisestä ja siitä miten se erilaisissa tilanteissa esiintyy ja miten itse olen niissä tilanteissa toiminut. He olivatkin iloisia, että kerroin heille ja ennen kaikkea ylpeitä siitä, kuinka hienosti poika oli itse ottanut asian puheeksi.
Keskustelun jälkeen kaikki on sujunut päiväkodissa hyvin ja nyt hoitajatkin osaavat lukea poikaamme paremmin. Olen sitä mieltä, ettei vilkkauden aina tarvitse välttämättä olla huono juttu – jännittämisestä puhumattakaan. En muutenkaan pidä siitä, kuinka helposti vilkkaat lapset leimataan hankaliksi ja vaikeiksi. En silti todellakaan väitä, ettenkö olisi koskaan menettänyt totaalisesti hermojani vilkkaan ja jännittävän poikamme kanssa, mutta puhumisella on uskomattoman suuri rooli tässäkin asiassa ja täytyy vain löytää tietynlainen lähestymistapa vilkkaan luonteen omaavaan lapseen. Vilkkaus voi olla uteliaisuutta, elämänjanoa ja suurta iloa.
Hieno mies tuosta pienestä pojasta vielä tulee. Kaikesta huolimatta hän on uskomattoman fiksu ja filmaattinen, sekä miettii toisinaan liiankin suuria asioita ollessaan vasta reilu kolme ja puolivuotias.