On täyttä puuta heinää kun sanotaan, että vanhempien ero on tiukempi ( ja vaikeampi ) paikka pienille lapsille, kuin jo isoille.

Jopa aikuisuuden kynnyksellä oleville.

Omien vanhempieni erosta tulee nyt syksyllä kahdeksan vuotta ja eron hetkellä olin juuri täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta. Olimme asuneet miehen kanssa Porissa vasta vuoden verran, kun äiti yhtenä sunnuntaiaamuna itkien soitti ja kertoi muuttavansa pois. Ero tuli meille kaikille todella suurena yllätyksenä ja en ollut saada henkeä yhteisen puhelumme jälkeen. Muistan itkeneeni hysteerisesti, kirosin isäni koko olemassaolon ja mietin miten kummassa kertoa erouutisesta pikkusiskolle, joka oli vain viikkoa ennen lähtenyt vuodeksi vaihtoon Portugaliin. Hän lähti ehjästä perheestä, mutta palaisikin takaisin rikkinäiseen.

Yht`äkkiä se kaikki mihin koko lapsuus oli perustunut, minkä mukana oli kasvanut ja minkä varaan oli aina luottanut olikin poissa. Ei ollutkaan enää yhteisiä perheen kesken vietettäviä illanistujaisia ja omaa vanhaa huonetta täynnä korvaamattoman tärkeitä muistoja. Tuntui ahdistavalta kun ei tuntenut kuuluvansa enää oikein mihinkään, vaikka elinkin omaa elämääni jo kotoa pois muuttaneena nuorena aikuisena. Aivan kuin omalta lapsuudelta olisi pudonnut yhden ikävän puhelun myötä pohja ja se tuntui hirveältä.

Oli vaikeaa palata erouutisen jälkeen lapsuudenkotiin, missä ei ollutkaan enää vastassa äitiä ja pakata sieltä mukaansa ne tavarat jotka halusi säilyttää. Otin mukaan kaikki päiväkirjani, joitain vanhoja koulupapereita, valokuvia sekä yhden nallen. Sitten istuin hetken hiljaa huoneeni sängyllä ja mietin, etten enää koskaan tulisi käymään täällä. Kun pihalla käynnistin auton, purskahdin itkuun.

Ei vuottakaan kun lapsuudenkoti myytiin.

Välit isääni kahdeksan vuotta sitten katkesivat hetkellisesti ja koko tämän kahdeksan vuoden ajan olen rakentanut niitä pikkuhiljaa ehjiksi. Ero oli vaikea paikka meille kaikille ja tuntuu siltä aivan kuin olisin näiden vuosien aikana vasta tutustunut isääni. Sitä on vaikea selittää, mutta kun joku ihminen ketä rakastaa ja kehen luottaa pyyteettömästi, tekeekin jotain mitä ei koskaan edes ajattelisi tämän tekevän, on vaikea hahmottaa mikä tässä ihmisessä on totta ja mikä ei.

Näemme isän kanssa harvoin ja etenkin omien lapsieni takia toivon, että hän olisi enemmän läsnä. Niinä kertoina kun yleensä näemme, keräännymme yhteen siskojen perheiden kanssa, isäni mukaanlukien. Nämä hetket ovat yleensä lasten syntymäpäiviä, itsenäisyyspäivä, pääsiäinen ja yksi kesällä tehty reissu isäni kesämökille. Menneisyydestä, ilkeistä sanoista ja teoista huolimatta nämä hetket ovat tärkeitä ja aika tunnelatautuneita. Vähän kuin isäni kasvoilla olisi koko ajan surullisen anteeksipyytäväinen ilme. Samaa aikaa hän yrittää hotkia kaiken mahdollisen viidestä lapsenlapsestaan, joita hän näkee vain parisen kertaa vuodessa. Aika kuluu näissä hetkissä aina aivan liian nopeasti, puolet kuulumisista jää sanomatta, toisinaan sitä istuu vain hiljaa ja välillä kukaan ei saa puheenvuoroa, koska kaikki puhuvat innoissaan toistensa päälle.

Huomaan välillä olevani äärimmäisen vihainen ja katkera siitä, ettei itselläni ole tarjota omille lapsilleni ehjää mummilaa. Siksi olenkin enemmän kuin onnellinen mieheni ehjästä perheestä, mitä pidän täysin omanani. Olen iloinen, että voin tarjota meidän oman pienen perheen lisäksi lapsilleni jotain ehjää ja pysyvää.

Eli on siis täysin väärä väittämä jos joku sanoo, että pienen lapsen on vaikeampi käsitellä vanhempien eroa. Omalla kohdallani vanhempieni ero muutti aivan kaiken itsessäni, vaikka olin jo kaksikymmentäyksi vuotias.

Ne on loppupeleissä pienen suuria asioita, joilla on kuitenkin merkitystä.