Seitsemän vuotta sitten heinäkuussa
Vaikka se kuulostaisi kuinka kliseiseltä tahansa, aion sanoa sen silti: ” Mihin tämä aika oikein juoksee? ”
Seitsemän vuotta sitten heinäkuussa isosiskoni sai esikoisensa, ihanan pienen ruskeasilmäisen pojan. Nämä kuvat eivät siis suinkaan ole seitsemän vuoden takaa, vaikka otsikko niin antaakin ehkä ymmärtää, vaan eiliseltä aurinkoiselta juhlapäivältä.
Muistan, että seitsemän vuotta sitten pidin raskaaksi tulemista oman elämän loppumisena ja ajatuskin lapsista tuolloin, sai mieleni kamalan suureen paniikkiin. Vaikka olinkin aina ajatellut, että haluan ehdottomasti joskus elämässäni tulla äidiksi, tuntui ajankohta juuri nimenomaan tuolloin vielä todella kaukaiselta. Kysyin jopa monta kertaa isosiskoltani, että onko hän nyt aivan varma ja eikö häntä yhtään pelota pienen vauvan tuoma suurensuuri vastuu? Isosiskoni vastasi tyynesti, ettei sitten yhtään.
No. Reilu kolme ja puolivuotta myöhemmin olin itse vatsa pystyssä ja ainoa asia mitä ajattelin oli se, etten voisi olla yhtään tämän valmiimpi. Että niin ne asiat sitten muuttuvat. Mieli ja elämäntilanteet.
Oikeastaan seitsemän vuotta sitten, kun isosiskoni pamautti raskausuutisensa ilmoille, oli se kuin vyöryvä kivi, jonka alle joko piti jäädä tai yrittää hypätä pois alta. Mä jäin sitten alle, samoin kun pikkusiskoni ja siitä se kaikki sitten lähti.
Serkkupojilla on siis ikäeroa se reilu kolme ja puolivuotta. Meidän poikamme on palvonut suorastaan maata serkkunsa jalkojen alla ja ikäerosta huolimatta heillä on aina ollut tietty yhteinen sävel ja yhteys. Näiden vuosien aikana kun on saanut seurata tätä hullunmyllyä, olen vihdoin tajunnut sen mitä tarkoitetaan sanonnalla: ” Pojat ovat poikia. ”
Vasta nyt, isosiskoni pojan lähtiessä syksyllä kouluun huomaa ikäeron ensimmäisen kerran. Kun serkkupoika aloittaa omaa koulutaivaltaan ensimmäistä kertaa, jatkaa meidän poikamme automatolla leikkimistään. Enkä sitä sano, etteikö ekaluokkalainen enää automatolla saatika autoilla leikkisi, mutta kyllä sen hiuksenhienon eron tässä vaiheessa vielä ( vai pitäisikö sanoa jo? ) huomaa. Kun meidän poika haluaisi leikkiä epämääräistä rymyämisleikkiä pitkin pihamaata, haluaa serkkupoika pelata vaikka pleikkaa tai tehdä pyörälenkin.
Ja tässä vaiheessa meidän poika tippuu pois pelistä. Ihan vaan jo siksi, ettei meillä pelata pleikkaa ja pyörän tilalla on potkypyörä, millä kyllä pääsee uskomattoman lujaa, muttei tarpeeksi. Ja sitten tulee ensin kiukku, toisena harmi ja viimeisenä itku.
Toivon ja tietenkin uskon, että pojat löytävät yhteisen sävelen taas sopivan ajan päästä. Vaikka eihän se yhteys nytkään katkennut ole. Se on vain hieman heikko.
Sitten on nämä kaksi tyttöä. Serkkutytöt, joilla on ikäeroa vain vaivaiset kaksi kuukautta. Näin jälkikäteen voin vain todeta, että oli ihanaa olla samaa aikaa raskaana oman siskon kanssa. Me ollaan jaettu niin monet ilot ja surut, ettei ole tosikaan. Kuinka monet sateiset ja kylmät syyspäivät olen viettänyt äitiyslomalla ollessani pikkusiskoni luona? Niin monet, että hän olisi voinut alkaa periä multa vuokraa. Meillä on käynyt kahden vuoden ajan WhatsApp niin kuumana, että se sai vanhan puhelimeni muistin täysin tukkoon.
Samanlaisia, läheisiä välejä toivon serkkutytöille, jotka ovat toisilleen kuin siskot. Niin kovin he ovat kasvaneet toisiinsa kiinni. Vaihtavat aina halit kun näkevät ja tietävät heti mistä toinen kiinnostuu. Riidan tullen voivat lyödä oikealla paistinpannulla päähän, mutta leppyvät onneksi nopeasti.
Tulisieluja ja ihania taivaanrannanmaalareita.
Näitä pieniä serkkuja on kertynyt siis kuluneen seitsemän vuoden aikana jo viisi ja vain me sisarukset voimme vaikuttaa siihen, kuinka läheisiä heistä kaikista tulee keskenään kun aika kuluu. Kuluneet vuodet ovat onneksi jo näyttäneet sen, että serkut ovat aina lähellä tapahtui mitä tahansa.
Ja ihan vaan siksi, koska me kolme siskoa ollaan pidetty kiinni siitä, että omista on aina pidettävä huolta.
Mullakin on yksitoista serkkua ja ainoastaan yhden kanssa olen epäsäännöllisen säännöllisesti tekemisissä. En oikein tiedä mitä vuosien saatossa on oikein tapahtunut ja kynnys on kasvanut jo niin suureksi, etten tiedä mistä alottaisin. Haluaisin ehdottomasti tietää heistä enemmän, mitä heille kuuluu ja jopa missä he asuvat.
Muutakin kuin vain uusimman Instagram-kuvan.
Kai te pidätte omistanne huolta?
