Meidän viime viikko oli aivan kamala. Ärsyttävä ja ihan perseestä. Oikeastaan koko viime viikko oli yhtä pirun perseilyä ja se näkyi postaustahdissakin.

Lapset aloittivat kaksi viikkoa sitten uudessa päiväkodissa ja olisihan mun pitänyt se tietää, että uusi päiväkoti tarkoittaa uusien kaverien lisäksi myös uusia pöpöjä. Niinpä molemmat lapset olivat koko viime viikon pois päiväkodista ja viettivät sen kotona neljän seinän sisällä kovassa kuumeessa, nuhassa ja yskässä.

Jokainen vanhempi tietää, että kun lapset sairastavat tietää se automaattisesti puhelua esimiehelle ja poissaoloa töistä. Itse olen ehkä siinä onnellisessa tilanteessa, että meillä usein mies on se, joka ottaa töistä vapaata hoitaakseen kipeitä lapsia. Mies toimii yrittäjänä ja usein pystyy hoitamaan työnsä niin, ettei hänen poissaolonsa niin hirveästi vaikuta töihin. Toki, poikkeuksiakin on. Joskus miehellä saattaa olla meneillään jokin kiireinen projekti, aikataulut hakkaavat päälle ja kädet ovat niin täynnä töitä, että päivät venyvät inhottavan pitkiksi, mikä tarkoittaa tietenkin sitä, että minä jään lasten kanssa kotiin. Mutta, pääsääntöisesti kiitos kuuluu ihanalle miehelleni, joka näissä tilanteissa ottaa ohjat omiin käsiinsä ja hoitaa kaikenlisäksi hommat vielä uskomattoman hienosti.

Mies siis oli kaikki muut päivät viime viikosta kotona lasten kanssa, paitsi keskiviikon. Juuri tuona päivänä hänellä oli töissä kiireellisiä asioita hoidettavana ja se olin minä, joka oli kotona lasten kanssa neljän seinän sisällä. En tiedä teistä muista, mutta mua itseäni ainakin jokainen kerta jännittää, melkein jopa pelottaa soittaa esimiehelleni ja kertoa, että lapset ovat kipeitä. Eikä mua pelota sen takia, että pelkäisin häntä, mutta kun on töissä pienessä yrityksessä ja on vastuussa tietystä osa-alueesta melkeinpä aivan yksin, tuottaa se tietenkin esimiehelle ylimääräistä päänvaivaa, murhetta ja panikointia siitä, että kuka tulisi siksi aikaa tilalleni. Ja myönnän, en koskaan myöskään halua olla se, joka tuottaa päänvaivaa. Mutta, tämä on elämää ja kun on pienten lasten äiti, tai edes ylipäätään äiti, tällaisille jutuille ei vain voi mitään.

Aiheutin siis keskiviikkoisella poissaolollani työpaikalleni aikamoisen härdellin. Tunsin piston rinnassani, sillä tiesin itsekin juuri tuon päivän olleen melkein pahin mahdollinen poissaolopäivä. Kaikenlisäksi meillä on vielä ihmisiä kesälomilla. Keskiviikosta kuitenkin selvittiin ja esimies oli iloinen siitä, että pääsin töihin takaisin jo torstaina.

Mä itse sitten taas aloin ajattelemaan sitä, ettei tässä ole mitään järkeä. Töissä käymisessä, lapsiarjessa, sairasteluissa ja aikataulujen sovitteluissa. Tässä sirkuksessa, mikä toistuu päivästä toiseen. Olen välillä niin väsynyt siihen, että herään aamulla kukonlaulun aikoihin, ajan töihin, teen raskaan työpäivän ( joskus jopa ilman yhtäkään taukoa… ) ja ajan takaisin kotiin, ensin hakien lapset päiväkodista. Teen ruokaa, pesen pyykkiä, pidän sylissä, olen erotuomari ja lohdutan. Yritän olla hyvä puoliso kotona, hyvä työntekijä töissä, paras mahdollinen äiti lapsilleni sekä hyvä ystävä ystävilleni.

Olen läsnä 24/7.

Koko viime viikko oli siis hyvä muistutus siitä, kehen tämä kaikki sirkuksen pyörittäminen eniten vaikuttaa. No tietenkin lapsiin. Tai oikeastaan, silläkin on paljon merkitystä miten me vanhemmat suhdaudutaan tämän sirkuksen pyörittämiseen. Ja sekin sitten vaikuttaa niihin lapsiin.

Mun salaisena haaveena on aina ollut, että saisin olla enemmän lasten kanssa kotona. Sillä tavalla oikeasti läsnä energisenä, eikä puolittain pitkän työpäivän jälkeen, milloin en todellakaan ole parhaimmillani. Tiesin uuden työpaikan vastaanottaessani, että se on vain äitiysloman sijaisuus ja sain jokin aika sitten kuulla, että mahdollisesti sijaisuus voi päättyä jo syyskuussa 2017.

Tiedän, elämässä voi tapahtua mitä tahansa ja hyvällä tuurilla työni voi jatkua vielä jollakin tavalla, mutta olen ottanut jo pienen askeleen kohti omaa tulevaisuuttani ja ennenkaikkea lasteni tulevaisuutta. Olen nimittäin ottanut itselleni ajallisen tavoitteen ja aion toimia päätoimisena yrittäjänä vuoden 2017 syyskuusta lähtien. Haluan itse olla se joka määrittää kuinka paljon teen töitä ja ylipäätään mitä töitä edes teen. Haluan olla kotona kun lapset sairastelevat, olla oikeasti läsnä ja ottaa vapaapäivän juuri silloin kun hyvältä tuntuu.

Todella, siis todella pienin askelin olen tätä jo toteuttanut ja innolla odotan minne tämä kaikki oikein vie. Uskon, että tämä kaikki tuleva on sen arvoista ja sijoitus, mihin kannatti tarttua.

Energistä viikkoa teille ja uskokaa unelmiinne!