Olemme asuneet tässä nykyisessä kodissamme nyt neljä vuotta. Ostimme tämän vuonna 2012 ja toimme muuttokuormamme kera Brunon keskelle remppahelvettiä. Tuolloin ainut valmis asia kodissamme oli keittiö sekä kylpyhuone ja uutta ilmettä odottivat yläkerran molemmat huoneet sekä vessa. Alakerrassa odotti toinen vessa, viimeistelyä vaille olevat sähkötyöt, lattilistat, eteinen sekä ulkoterassi, jonka mies rakensi melkein tyhjästä, sillä jo oman aikansa nähneistä terassilankuista ei ollut muuksi kuin polttopuiksi.

Muistan vielä todella elävästi kuinka mies sanoi, että asuisimme tässä kodissa vain seuraavat tulevat kaksi vuotta. Tätä kutsuttiin siis väliaikaiseksi ratkaisuksi, mistä kuitenkin halusimme tehdä kodin, meidän näköisemme.

No. Te voitte varmasti kuvitella, että kun muuttaa keskelle remonttia, sitä helposti laiskistuu, tulee sokeaksi ja silmä kummasti vaan tottuu. Näin kävi meille ja vasta viime viikonloppuna saimme keskeneräiset asiat kodissamme valmiiksi. Kuten ne lattialistat, kynnykset maalattua ja yläkerran vessan peilikaapin valolipan asennettua. Tuollaisia pikkujuttuja, joihin silmä on neljän vuoden aikana yksinkertaisesti tottunut. Olin jo vinkkaamassa hienovaraisesti miehelle yläkerran vessaan pientä pintaremonttia, mutta kiitos uuden kunnollisen ja kirkkaan valon, neljä vuotta sitten valittu lattialaatta onkin sävyltään just eikä melkein.

Huh. En ehkä olisi kestänyt enää yhtäkään pientä pintaremonttia tähän kotiin. Viikonloppu osoitti sen, kun löysin tytön olohuoneen lattialta sirkkelin kanssa.

Että niin siinä sitten kävi, kuten varmasti jo arvaattekin? Mehän siis jäimme asumaan tähän pidemmäksi aikaa kuin mitä se mies alkuksi lupaili. Kaksi vuotta muuttui neljäksi vuodeksi, kahdeksi äitiyslomaksi, kahdeksi lapseksi ja ruuhkavuosien sekoittamaksi arjeksi.

Ollaan kuitenkin epäsäännöllisen säännöllisesti koko ajan pidetty katseemme tulevassa ja tiedostettu, että nelihenkinen perheemme ei tule mahtumaan kolmioon loppuelämäksi. Minä en mahdu tänne. Bruno ei mahdu. Me vaan ei mahduta, vaikka kuinka järjestelisimme. Olemme käyneet katsomassa jos jonkinlaisia koteja. Pieniä maatiloja enimmäkseen, sillä haluaisimme niin kovasti muuttaa juuri maalle. Olemme tehneet tarjouksia ja hävinneet ne. Mä olen itkenyt, kiukutellut ja vihannut kaikkia. Enimmäkseen niitä uusia omistajia, jotka pääsivät kävelemään niillä natisevilla lautalattioilla, enkä minä itse. Olen kiukutellut myös paljon miehelle, vaikkei vika hänessä olekkaan. Ja miksi ihmeessä edes olisi? Olen myös uhannut, etten muuta tästä kolmiokodistamme koskaan enää ikinä, siis niinku ikinä pois.

Reilu kuukausi sitten löysimme ihanan maapaikan. Siinä oli paljon tekemistä, mutta myös paljon potentiaalia tulevaisuuden kodiksi. Kävimme katsomassa sitä kaksi kertaa, ensin lasten kanssa joka osottautui täysin katastrofaaliseksi reissuksi ja toisen kerran kahdestaan, jolloin viihdyimme siellä kaksi tuntia keskustellen omistajapariskunnan kanssa. Mä olin ostanut päässäni jo valkoisen sohvan olohuoneeseen ja kanoja ulkorakennukseen. Mies laski kuluja ja yhdessä pankin kanssa miettisimme lainaeriä ja kokonaissummaa. Mä tein päässäni pihamaan omenapuiden omenista hilloa ja mies mietti kuinka paljon puuta kuluu vuodessa talon lämmittämiseen.

Mä olin rakastunut ja olen sitä edelleenkin. Mies ihastui ja miettii jäikö se vain ihastukseksi. Tällä hetkellä aivan kaikki on auki ja asia vähän kuin roikkuu ilmassa sillä tavalla, että ihan kuka tahansa voi noukkia sen sieltä itselleen.

Mä vähän taistelen myös itseni kanssa, sillä en tiedä olenko rakastunut itse taloon vaiko vain siihen ajatukseen ja tunteeseen minkä talo voisi meille antaa? Maalla asumisessa on omat miinuksensa kuten usein se, ettei naapureita ole heti lähettyvillä ja etenkin kahden pienen lapsen äitinä taistelen tämän ajatuksen kanssa päivittäin.

Sillä onko mitään yhtä kivaa kuin se, että on niin mahtavat naapurit jotka pyytävät syömään pihakuusen juurelle makkaraa ja munkkeja?

Vastaus: Ei taida olla.