Tiedättekö mitä? Olen ( taas ) lähipäivinä miettinyt aika paljon äitiyttä ja etenkin äitienpäivänä se kaikki jotenkin vain räjähti, sillä….

Nyt riitti.

Olen lähestulkoon koko elämäni ajan kärsinyt huonosta itseluottamuksesta. Olen aina solvannut itseäni, etten osaa mitään ja muut ovat aina itseäni parempia. Olen ollut oikea itsesäälissä rypemisen mestari ja itkeä vollottanut sitä kuinka huono olen. Olen ottanut epäonnistumiset raskaasti ja ruoskinut itseäni selkään siitä, että epäonnistuin, vaikka epäonnistuminen ei välttämättä olisikaan ollut minusta kiinni. Silti olen aina ajatellut, että juuri minä itse olen se joka aina pilaa kaiken ja vitsit mä olen tyhmä idiootti, joka ei vaan tajua mistään mitään.

Te jo tiedättekin, että tämä oma epävarmuuteni ja huono itseluottamukseni on säteillyt voimakkaasti myös äitinä olemiseen. En rehellisesti sanottuna kunnolla edes muista paljoakaan pojan ensimmäisestä vauvavuodesta, kuukausista nyt puhumattakaan. Olin kolme ja puolivuotta sitten sellainen ” mun on pidettävä kaikki langat käsissäni ja kontrolloitava aivan kaikkea ” – tyyppi, joka teki kaikesta, ihan normaalista arjesta todella uuvuttavaa ja sai sen maistumaan pelkältä suorittamiselta.

Huomasin ajattelevani näin: ” Mun on pakko onnistua edes tässä äitiydessä, sillä missään muussa en onnistu. ”

Tämä epävarmuuden tunne on istutettu itseeni ollessani ala-asteikäinen tyttö, joka vaan istui keittiön pöydän ääressä tehden itkien matematiikan tehtäviä ja tunsi itsensä todella tyhmäksi. Ja ihan vain siksi, että isä oli hetki sitten turhautuneena sanonut: ” Miten sä voit olla noin tyhmä? ” Voitte vain kuvitella mitä tuollainen lause tekee täysin keskeneräiselle tytölle? Se nakertaa sisälle ison mustan aukon, joka nielaisee sisäänsä kaikki hyvät ajatukset sekä vain ja ainoastaan ruokkii niitä negatiivisia ajatuksia.

Tuo yksi lause, joka varmasti vahingossa tuli isäni suusta on siis määrittänyt oman kuvan itsestäni. En ole liiemmin koskaan uskaltanut ajatella, että unelmat on tehty toteutettaviksi, koska olen tyhmä ja unelmiin uskominen on ihan tyhmää. Enkä ole omannut ” mennään läpi harmaan kiven ja pystyn ihan mihin tahansa ” – asennetta, sillä olen ajatellut sen olevan niille, jotka ovat muutenkin itsevarmoja ja vahvoja ihmisiä.

Sen lisäksi, että tuo lause on vaikuttanut äitiyteen on se vaikuttanut niin opiskeluihin kuin työelämäänkin. Jos olisin viisitoistavuotiaana jättänyt kuuntelematta isääni, olisin tällä hetkellä täysin erilaisessa ammatissa. En tekisi tätä mitä nyt teen ja luultavasti tekisin sitä mitä jo tuolloin viisitoistavuotiaana halusin. Työelämässä en ottaisi epäonnistumisia itseeni, vaan niiden sijaan kohauttaisin vain olkiani ja puskisin eteenpäin välittämättä pienistä. Olisin itsevarmempi, tukevasti jalat maassa oleva nainen.

Olen antanut tämän epävarmuuteni vaikuttaa niin moneen asiaan ja aivan liian pitkään, että olen vihdoin tainnut ymmärtää sen tosiasian kuinka turhaa se kaikki on. Kuinka julma ja kohtuuton olenkaan ollut itselleni näiden vuosien aikana? Kuinka paljon olisinkaan voinut jo saavuttaa, jos olisin vain hokenut itselleni pystyväni ihan mihin tahansa ja unelmat ovat todellakin tehty toteutettaviksi.

Aloin ajatella näitä jo vuosia sisälläni myllänneitä tunteita, kun poikani surullisena sanoi ettei osaa vielä lukea, ottaa keinussa itse kovia vauhteja tai pyöräillä ilman apupyöriä. Huomasin poikani kasvoilla sen saman pienen tytön ilmeen, joka ajatteli olevansa huono ja tyhmä vain koska sanalliset matematiikan tehtävät tuntuivat käsittämättömän haastavilta. Oikein pelästyin poikani surullista mieltä ja epäröivää äänensävyä ja sanoin hänelle juuri ne sanat mitkä olisin halunnut kuulla jo vuosia sitten isältäni:

” Sinä pystyt ihan mihin tahansa, usko itseesi. Epäonnistumisista ei pidä lannistua, vaan kääntää ne voimavaroiksi. Ja jos jotain ei osaa ja asiat tuntuvat hankalilta, harjoitellaan ja tehdään ne yhdessä. ”

Siltä istumalta päätin, että lopetan itseni mollaamisen. Nyt yksinkertaisesti sai riittää. En lue enää ainuttakaan kasvatukseen liittyvää kirjaa tai kyseenalaista omaa tapaani toimia äitinä. Sillä, vaikka kuinka tykkäsinkin lukea kasvatukseen liittyviä kirjoja, aloin huomata niitä lukiessani sen, että löysin aina puutteita omasta toimintamallistani. Tunsin taas itseni tyhmäksi, kun en ollutkaan tajunnut miten uhma kuuluu kohdata fiksusti ja kuinka sitä lasta kasvatettiinkaan.

Luin yksinkertaisesti niin paljon, etten enää tiennyt miten olla.

Mutta, nyt olen oppinut päästämään irti ja olo tuntuu jo aika paljon kevyemmältä.