Taivasta kohti matka vie
” Kun ihminen kuolee, tuleeko se koskaan takaisin? ”
” Mihin ihminen menee kun se kuolee? ”
” Mitä ne siellä taivaassa tekevät? ”
” Tuleeko uusia ihmisiä tilalle? ”
” Koska minä kuolen? ”
” Miten ne pääsevät taivaaseen? Eihän niillä ole siipiä…. ”
” Onko niillä siellä vaatteet päällä? ”
” Mä en halua koskaan kuolla. ”
” Äiti. Elänkö mä miljoonasatavuotiaaksi? ”
__
Joulukuussa kun pappani kuoli, en kertonut siitä lapsille mitään. Ehkä ihan ymmärrettävääkin etten, koska en tiennyt kuinka olisin siitä kertonut lasten vielä ollessa kuitenkin todella pieniä. Itselleni pappa oli tärkeä, koko elämäni mukana kulkenut tärkeä ihminen. Lapsille pappa oli isopappa, jota he näkivät vain pari kertaa omilla synttäreillään, eikä pappa näin ollen ehtinyt muodostamaan lapsiin kunnollista tunnesidettä. Ei ainakaan sellaista, että lapset hänestä koskaan olisivat kysyneet, eivätkä lapset tule koskaan muistamaan häntä. Poika voi olla juuri ja juuri sen ikäinen, että vanhempana voi muistaa joitain todella pieniä välähdyksiä, mutta tyttö ei koskaan.
Lauantai oli päivistä vaikein, hautajaiset. Vain kaksi tuntia ennen pappan siunaamista saimme toisen suruviestin, sillä mamma oli päättänyt lähteä pappan matkaan. En olisi voinut kuvitellakkaan, että tuosta päivästä muodostui suuren surun ja ikävän valtaama päivä. Oli kamalaa laskea pappa hautaan ja samalla saada tietää myös mamman menehtyneen. En voi edes sanoin kuvailla sisälläni myllännyttä tunnemyrskyä. Oli kamalaa katsoa oman isän surumielisiä kasvoja ja koko kehon valtaamaa tuskaa. Nyt molemmat ovat menneet, rakas pappa ja mamma.
Miten nopeasti ja yllättäen se elämä voikaan päättyä. Se tuntuu kamalalta, pelottavalta ja ahdistavalta – vaikka onkin niin kovin luonnollista.
Olen parina yönä nukkunut levottomasti. Miettinyt pappaa ja mammaa. Isää ja hänen veljiään. Kahden viikon päässä olevia mamman hautajaisia. Miettinyt paljon kuolemaa ja sitä mihin sen jälkeen oikein joutuu? Ja kun kuolee, meneekö elämä elokuvan lailla silmissä? Miettinyt myös sitä, että näemmekö me uudestaan kaikki rakkaat ihmiset? Vai jääkö sitä vain ajelehtimaan yksin jonkinlaiseen tyhjiöön ikuisuudeksi? Onko siellä paljon valoa ja hyvä olla? Tunteeko enää mitään, ajatteleeko? Loppuuko tämä kaikki siihen kun kuolee?
Meidän poika on lähiaikoina kysellyt paljon kuolemasta. Osanaan varmaan siksi, koska olemme lukeneet dinosauruskirjoja ja puhuneet siitä miten dinosaurukset kuolivat miljoonia vuosia sitten sukupuuttoon. On vaikea vastata pojan kysymystulvaan kuolemasta, kun siitä ei itsekkään tiedä yhtään mitään. En voi sanoa pojalle, että ihminen vaipuu ikiuneen, sillä muuten meillä ei nukuttaisi ollenkaan. Kun äitini isä kuoli reilu kolme vuotta sitten, siskoni poika ( tuolloin reilu neljä vuotias ) ihmetteli miten ihminen voi olla samaa aikaa taivaassa, että maan alla?
Itse pelkään paljon kuolemaa ja sitä kaikkea mistä en tiedä yhtään mitään. Koska pelkään aika hysteerisestikin välillä, olen halunnut ajatella, ettei elämä täällä maan päällä vain pääty kuolemaan. Ei se voi. Ihminen voi lakata olemasta fyysisesti, mutta henkisesti sen elämän on jatkuttava muualla. Sen on jatkuttava. Tämä ajatusmalli on tuonut pelkotilaani vähän kevyemmän otteen ja osaan kääntää ahdistavat ajatukset tämän avulla pois.
Mutta onhan se pelottava ajatus – kuolema.
Haluan siis uskoa, että pappa ja mamma tapaavat jossain tuolla. Voivat hyvin, ovat onnellisia ja päässeet pois tuskasta ja surusta. Näkevät heille rakkaita ihmisiä ja katsovat tänne alas, pitäen meistä huolta. Tulevat iltaisin sänkymme viereen, silittävät poskea ja luovat meihin uskoa huomiselle.
Kertovat, että kaikki järjestyy ja elämä jatkuu.
