Omaan yhden todella ärsyttävän piirteen itsessäni, sillä olen välillä äärimmäisen jopa raivostuttavan pikkutarkka. Olen siis luonteeltani vähän pedantti, vaikka joskus tätä ruuhkavuosien sekoittamaa kotia katsoessa voisi ajatella jotain aivan muuta. Onhan mullakin päiväni kun en millään jaksa välittää sekaisesta kodista, pursuavasta pyykkikorista, korkeasta tiskivuoresta ja hiekasta lattialla. En vain jaksa aina. Suljen niiltä silmäni ja teen jotain aivan muuta, kuten nyt lähipäivinä olen ollut paljon lasten kanssa ulkona. Ja sitten kun tulen sieltä ulkoota sisälle, en todella jaksa ottaa imuria käteen tai pestä edes sitä pyykkiä. Tiskaamisesta puhumattakaan, vaikka kone tekee sen mun puolestani.

On siis välillä enemmän kuin hyvä tällaiselle pedanttiluonteiselle ihmiselle sulkea ne silmät ja vain olla. Se tekee hyvää ja tuntuu hyvältä, sen pienen hetken kun sitä itse jaksan katsella.

Mutta. Sitten kun en enää jaksakkaan sitä kaikkea sotkua, räjähdän. Melkeinpä kirjaimellisesti ja alan puunata ihan hulluna. Puunaan jopa vedettävän aterinlokeron jokaisen lokeron ja melkein vaihdan olohuoneessa järjestystä. Jollain tavalla se into siivoamiseen menee täysin yli ja välillä tuntuu, ettei siinäkään ole mitään järkeä. Mies on monta kertaa sanonut, ettei tunnista kotia omakseen kun sisustus muuttuu melkein koko ajan. Ja myönnän, se on totta. Toisaalta, omaksi puolustuksekseni haluan sanoa, että rakastan sisustamista, kauniita tavaroita ja kaikkea sitä mitä sisustaminen sisällään pitää, joten ehkä senkin vuoksi meillä sisustus vaihtuu tiheästi.

Nyt kuitenkin eilen tämä raivosiivoamiseni meni täysin yli, kun aloin töiden jälkeen kiireesti pestä kahta koneellista pyykkiä, imuroimaan ylä- ja alakerran, pesemään molempia vessoja ja järjestämään kaappeja – ja miksi? Siksi, koska olimme miehen kanssa menossa illalla katsomaan Anssi Kelaa ja mieheni vanhemmat olivat tulossa illaksi vahtimaan lapsia. Melkein siis käänsin koko kodin ylösalaisin, koska appivanhemmat olivat tulossa illaksi meille! Stressasin keittiönlattiaa imuroidessani siitä, että vielä on ehdittävä pestä keittiön valkoinen lattia, sillä lähestulkoon jokainen kerta kun appivanhemmat ovat olleet meillä kylässä, on juurikin tuo keittiön lattia ollut sen näköinen, ettei sitä olla pesty vuoteen.

Achtung! Achtung! Achtung! Jjddksjfksfjsdkfjkfjsdkfjdkfjsdfkjsekdlsjksdjgkserfdjklgjsklgjsdklj! BOOOOMMM!

Kauhea stressi yhdestä pienestä lattiasta! Sitten mun päässä alkoi soida: ” miks sä säädät niin paljon, rauhoitu vähän….. ”

Lopetin imuroinnin siihen paikkaan, enkä pessyt sitä lattiaa. Olkoot! Se on meidän ikioma ihana likainen lattia! Ole likainen!

Ajattelin kuinka pimeetä onkaan laittaa melkein koko koti ylösalaisin vain sen vuoksi, että joku tulee meille. Kaikenlisäksi appivanhempani ovat maailman ihanimpia ihmisiä mitä maa päällään voi kantaa, eivätkä he välitä siitä onko se lattia likainen vai ei. Vain minä itse välitän ja se on loppupeleissä täysin turhaa.

Se on vain lattia.

Psst. Anssi Kela oli maaginen!

Pssssst. Lattia on vieläkin pesemättä.

Psssssssssst. Me lähdetään nyt naapuriin kahville. Viikonloppuja!