Tai jotain sinnepäin, voi olla että sekosin laskuissa.

En ole kamalasti kirjoittanut treenaamisestani Turku City Runia varten ja suurin syy on rehellisesti se, ettei ole mitään mistä kirjoittaa. Olen valmistautunut toukokuista kymmenen kilometrin rutistusta varten todella, todella huonosti ja muhun on iskenyt pieni ” että mitähän vittua?! ” – paniikki.

Mittariini on kertynyt yhteensä kahdeksan kilometriä koko talven aikana – siis vain vaivaiset kahdeksan! Olen kieltämättä lukenut pieni hikikarpalo otsallani muiden kanssa siskojen saavutuksista yhteisestä facebook- ryhmästämme ja voin vain todeta, että morjens.

Tiedän. Voin syyttää saamattomuudestani vain ja ainoastaan itseäni, mutta jos nyt edes vähän saan puolustella omaa selustaani, niin sanottakoon sen verran, että olen ollut enemmän tai vähemmän melkein koko talven jonkinlaisessa flunssassa. Olen jo hyvin oppinut sen, että kun lapset sairastavat saan mitä suuremmalla todennäköisyydellä samat taudit itsellenikin. Nyt viimeisin flunssa minkä lapset sairastivat oli ehdottomasti sitkein ja koska pienten lasten äidillä ei tunnetusti ole kamalasti aikaa vain maata sängyn pohjalla ja levätä, olen ollut jonkinlaisessa flunssakierteessä, sitkeässä sellaisessa. Yksi kerta kun luulin jo olleeni terve ja lähdin juoksemaan, jouduin olla seuraavat kaksi viikkoa juoksematta, koska räkä valtasi nenäni, raajoja särki ja yksin keuhkoni pihalle.

Olen flunssassa tälläkin hetkellä ja se ärsyttää. Jotenkin tuntuu jo kummalliselta, ettei tämä flunssa hellitä lainkaan.

Olen siis terveyden ja kuntoni puolesta varustautunut huonosti, mutta miten sitten varustus?

Olen juossut sen kahdeksan kilometriä Lidlistä ostetuilla ” juoksutakilla ” ja 5 euron yhden koon liian suurilla tuulihousuilla, joille muuten kävi päiväkodin eteissä näin….

….räksss! Repesivät siinä samassa kun olin kyykkyasennossa laittamassa tytölle haalaria päälle – eteisessä, joka oli täynnä muita vanhempia.

Eehh. Tämä oli sellainen ” awkward ” – hetki, joka ei luultavasti unohdu koskaan.

Mutta, näillä housuilla olen juossut ja ovat olleet ihan hyvät. Vaikka on varmaan vaikea uskoa? Tietty haluaisin oikeat juoksutrikoot, mutta aina tulee jotain muuta ja yleensä lapsiin liittyvää. Odotan, että flunssani hellittää, ilmat hieman lämpenevät ja voin juosta salitrikoillani. Lidlin oranssi takki on ollut kuitenkin hyvä, vaikka tuskin läpäisee juoksuun tarkoitettuja vaatimuksia ihan niin kuin pitäisi.

Kuten huomasitte, olen siis varustusten suhteen myös ollut hieman saamaton.

En ole koskaan omistanut minkäänlaisia askel- ja sykemittareita, millä voi mitata vauhtia, koska itselleni on aina riittänyt oman kroppani kuuntelu. Olen aika hyvin löytänyt sen oman sisäisen ääneni mitä tulee juoksemiseen, eikä itselleni ole edes kovin tärkeää saavuttaa mitään tiettyä, siis mitä juoksemiseen tulee. Olen aina vain juossut koska se on tuntunut hyvältä, ollut keino lievittää stressiä ja selkeyttää ajatuksia. Yksi syy miksi edes osallistuin Turku City Runiin oli se, että halusin haastaa itseni tekemään jotain, mitä en ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Olen kyllä juossut kymmenen kilometriä ennenkin, silloin kun en ollut vielä raskaana ja treenasin puolikasta varten, mutta en ole vielä koskaan osallistunut yhteenkään yleisötapahtumaan ja se tässä vasta jännää onkin. On todella mielenkiintoista nähdä mihin oma kroppani pystyy ja ennen kaikkea oma mieleni, kun ympärilläni juoksee muitakin. Juokseminenhan on paljolti kiinni henkisestä puolesta ja usein senkin voimalla jaksaa eteenpäin kun vieressä, edessä ja takana juoksee muitakin.

Nyt vain odotan ihmeparantumista ja toivon, että mittariini olisi kertynyt kymmenen kilometriä edes yhden kerran ennen toukokuuta.

Pssst. Me lähdetään anoppilaan Pitkäperjantain viettoon, palataan myöhemmin! Pus!