Herätyskelloni herätti tänään 04:40. Painoin automaattisesti vanhasta tottumuksesta torkkua ja käänsin kylkeä. Takana oli unta vaivaiset kolme tuntia, korvissa soi vieläkin Hurtsin uskomattoman hieno keikka ja olin saanut vasta hetki sitten tytön rauhalliseksi ja nukahtamaan meidän viereen. Herätyskellon kuullessani ajattelin, etten todellakaan ole vielä valmis tähän päivään.

Nousin sängystä viideltä, kun mies tönäisi kylkeen. Tuijotin vessanpeilistä tummia silmänalusiani ja kuuntelin kuinka Bruno nousi omasta pedistään, kipitti eteiseen ja oli jo valmis aamulenkille.

Mä en edelleenkään ollut valmis tähän päivään.

Ulkona oli kylmä, jalkojani särki tanssimisesta, enkä ehtinyt edes käydä suihkussa kun pääsin lenkiltä takaisin kotiin.

Hieman jälkeen puoli kuusi nousin autoon ja lähdin ajamaan kohti uutta työpaikkaani. Kaikkea muuta kuin suihkunraikkaana, hyvin levänneenä ja energisenä. Reilu puoli vuotta sitten ostamani Hurtsin keikkalippu ei voinut osua huonompaan ajankohtaan, vaikka keikalla lauloinkin antaumuksella  ” never give up, it`s such a wonderful life. ” kolkutti takaraivossani silti ajatus siitä, että mun pitäisi olla jo nukkumassa.

Ensimmäinen päivä uudessa paikassa sujui sekavasti ja koska aloitin työni keskellä viikkoa kaiken härdellin keskellä, en voinut sille mitään, että mieleeni hiipi ajatus siitä oliko tämä kaikki sittenkin vain yksi suuri virhe. Ajattelin, että olikohan työpaikan vaihdos vain yksi osa kriisiäni minkä kanssa tällä hetkellä niin kovin taistelen. Ajattelin, että olen äärimmäisen tyhmä ja uhkarohkea kun lähdin vakituisesta päivätyöstä vain äitiysloman sijaiseksi, pienemmällä palkalla, pidemmällä työmatkalla ja vielä aikaisemmilla aamuherätyksillä.

Tyhmä, tyhmä, tyhmä.

Yht`äkkiä kaipasinkin vanhoja työkavereita ja kahvitaukoja. Kunnes tajusin, että oikeasti vain haikailen, koska sain ihanan läksiäislahjan ja mulle oltiin kirjoitettu mitä kaunein runo, missä käskettiin olla ” ilone, valone ja pulune. ”

Kotona olin puolituntia aikaisemmin mitä normaalisti ja lähdin heti Brunon kanssa pienelle lenkille. Tällaiseen herkkuun meillä ei ole ollut koskaan ennen mahdollisuutta, vaan Brunon lenkki on joko venynyt myöhään iltaan tai sitten lenkkipolkuja ollaan kuljettu kahden väsyneen lapsen kanssa heti päiväkotipäivän jälkeen. Ja voin kertoa, ettei se toisinaan ole ollut suurta herkkua.

Päiväkodin jälkeen lähdimme suoraan mammani ( eli lasten isomamman ) luokse. Istuin ruokapöydän ääreen, join kupin kahvia ja söin suklaakeksejä. Halusin hetkeksi nollata ihan kaiken silläkin uhalla, että päivällisen söimme vasta puoli seitsemän aikaan illalla, eikä mulla ollut varavaippoja tytölle, joka päätti kakata siihen ainoaan olemassa olevaan, joka löytyi hänen housuistaan.

Olen sitä mieltä, että jollei maailma ja huono mieli parane rakkaan mammani luona, ei se parane sitten missään.

Huomenna siis uuteen nousuun! Paremmalla energialla, yöunilla ja tällä kertaa jopa suihkunraikkaana.