Meillä on työpaikalla tapana pitää joka perjantaiaamu pienimuotoinen palaveri. Palaverissa käymme läpi viikon aikana tapahtuneita asioita, katsomme hieman miltä tuleva viikko näyttää ja onko kenties jotain mitä voisimme kehittää. Olen tykännyt tästä perjantaiaamun palaverista ihan hirveästi, sillä nimenomaan tällaisilla palavereilla, missä koko työyhteisö keskeyttää työnsä hetkeksi käydäkseen läpi asioita vain parantaakseen niitä, on enemmän kuin hyvä juttu. Kaikenlisäksi tämä on ensimmäinen työpaikkani missä konkreettisesti tartutaan kiinni epäkohtiin ja yhdessä mietitään niihin ratkaisuja.

Tai tämä on itseasiassa ensimmäinen työpaikkani koskaan ikinä, missä on ylipäätään palavereita.

Paras kohta aamuisessa palaverissa on se, kun esimiehemme kysyy – ” Missä olet onnistunut tällä viikolla? ” Jokainen saa kertoa vuorollaan oman viikkonsa huippukohdat, mutta yleensä ( normaaliin suomalaiseen vaatimattomuuteen kuuluen ) kaikki vain kolauttavat olkiaan ja sanovat koko viikon olleen hyvä, eikä sen suurempia huipennuksia ole edes tapahtunut.

Itsekin lukeudun näihin, vaikka viikkoni olisi ollutkin loistava.

Tämän viikkoisessa palaverissa sanoin kuitenkin näin – ” Olen onnistunut irtisanomaan itseni. ”

Kyllä, luitte oikein.

En oikein itsekkään ymmärrä mitä tällä viikolla oikein on tapahtunut, sillä kaikki on tapahtunut uskomattoman nopeasti. Alkuviikolla istuin työhaastattelussa ja vain pari päivää sen jälkeen sanoin itseni irti vakituisesta päivätyöstäni. Ja vielä kuukausi sitten en edes ajatellut vaihtaa työpaikkaa, vaan suunnittelin tulevaa kesälomaani ja kaikki oli hyvin.

Jotain kuitenkin tapahtui ja eteeni tuli mielenkiintoinen mahdollisuus. Päätin kuunnella intuitiotani ja ottaa ehkä tyhmimmän riskin mitä kahden pienen lapsen äiti tällaisena aikana vain voi ottaa. Ja nyt se on otettu, enää en voi kääntyä takaisin.

Uusi työni on oman alani työtä ja näen siinä paljon enemmän mahdollisuuksia oman itseni kehittämiseen. Yksi suuri epävarmuus työssä kuitenkin on ja se on se, että olen vain äitiysloman sijaisena seuraavat tulevat kaksi vuotta. Toisaalta kaksi vuotta on pitkä aika ja haluan ajatella positiivisesti, että tällä kaikella on kauaskantoisia hyviä vaikutuksia ja ihan mitä tahansa voi tapahtua. Okei, bensakuluni kolminkertaistuvat ja työmatkani pitenee, mutta en ehdi ajatella sitä nyt.

Toimituksen Ulos uraputkesta – postaus ei voinut muuten tulla parempaan saumaan. Tekstiä lukiessani sain pientä nostetta päätökselleni ja kyllä tässä vielä hyvin käy. Elämä on kantanut aina ja niin se kantaa nytkin.

Sillä:

” Kun mikään ei ole varmaa, kaikki on mahdollista. ”

Tästä taitaa tulla uusi mottoni.

Kaiken vielä kruunasi se, kun poika sanoi auringon nähdessään – ” Äiti! Aurinko odottaa kesää! ” Ja niinpä se tosiaan taitaa odottaa, sillä aamuisin jo sarastaa ( puoli seitsemän aikaan! ) ja tänään valoa riitti vielä kuuteen asti illalla.

Kyllä tässä vielä hyvin käy. Olen varma siitä.

Kaikkea ihanaa teidän viikonloppuunne!