” Tässäkö tämä oli?

Tämä ajatus on pyörinyt päässäni jo pidemmän tovin. Voisi kuvitella, että kahden lapsen äitinä ja vakituisen päivätyön puurtajana sitä ei kaipaa elämäänsä enää mitään muuta.

Mutta ei.

Mä olen käynyt läpi itseni kanssa pientä henkistä keskustelua ja huomaan, että kriiseilen. Se voi olla kolmenkympinkriisi, identiteettikriisi tai ihan mikä tahansa, mutta kriisi kuitenkin. Huomaan kelaavani elämääni pikakelauksella päässäni ja mietin mitä kaikkea olen kuluneen kymmenenvuoden aikana tehnyt, jättänyt tekemättä ja mitä mahdollisesti olisin voinut tehdä. Mieleeni tulee monta ulkomaanmatkaa, joita emme ikinä mieheni kanssa tehneet, koska mies opiskeli eikä budjetti tuolloin vain antanut periksi, vaikka aikaa olisi kyllä ollut vaikka muille jakaa. Monta mahdollisuutta lähteä opiskelemaan jotain mielenkiintoista alaa ja tehdä sitä nyt työkseni. Monta sellaista pienen pientä juttua, jotka jäivät hampaankoloon ja monta väärin valittua risteyskohtaa, koska en tiennyt kumman olisin valinnut ja jätin lopulta kokonaan valitsematta.

Ja tässä nyt olen. Kahden pienen lapsen äitinä ja vakituisen päivätyön puurtajana. Oravanpyörässä, ruuhkavuosissa ja uraputkessa.

Ehkä yksi syy kriiseilylleni on se, että lapsilukumme on täynnä. Vaikka kuinka välillä kiroankin kaiken sen mitä tämä lapsiarki pitää sisällään ( esim. ajanpuute ja uhma ) jonnekkin sinne syvimpään ja olen jo vannonut tytön syntymän jälkeen ettei koskaan enää, niin silti. Silti jokin pieni osa mussa haluaisi kokea vielä kerran sen uskomattoman ihanan huuman mikä tulee kun on saanut syliinsä vastasyntyneen vauvan. Siinä hetkessä ja ensimmäisissä kuukausissa on jotain maagista, vaikka kuinka väsyttäisikin. Toisinaan teen ajatusleikkiä ja mietin minkähän näköinen kolmas olisi ja olisiko hän tyttö vaiko poika? Temperamenttinen? Koliikki? Iloinen ja perustyytyväinen? Ja millaiseksi meidän nelihenkinen perheemme muuttuisi vielä yhden lapsen myötä?

Koen varmasti tällä hetkellä jonkinlaista irtautumisen tuskaa, sillä kun tyttö täyttää kesällä kaksi vuotta voin vain laskea vuosia eteenpäin aina koulun aloittamisesta ensimmäiseen omaan asuntoon. Ja se ajatus jos mikä, on toisinaan aika puistattava.

Tätä kriisiäni ei millään tavalla helpottanut se, että kun olin torstaina pojan kanssa ajamassa uimahallilta kotiin, ystäväni soitti ja kertoi lähtevänsä vuoden päästä kiipeämään Kilimanjarolle. Hän tuosta noin vaan, täysin hetken mielijohteesta varasi matkan ja hänellä on edessään varmasti mitä unohtumattomin reissu ikinä. Eikä kriisiäni helpottanut myöskään se, että näin lauantaina vanhaa työkaveriani joka tällä hetkellä opiskelee unelmiensa alaa ja ei tee kesällä ollenkaan töitä, sillä haluaa nähdä auringon ja tuntea tuulen kasvoilla – olla vapaa tekemään ihan mitä tahansa.

Olen tietenkin iloinen molempien ystävieni puolesta ja olisihan se hullua jättää mahdollisuus käyttämättä, jos elämä sen kuitenkin suo.

Lauantaina matkalla kotiin, nappasin tuon yllä näkyvän valokuvan. Maisema oli niin kaunis, että sitä varten pysäytin auton oikein tienvarteen. Seisoin siinä hetken ja tajusin, että vaikka en voi hetken mielijohteesta kiivetä Afrikan korkeimmalle vuorelle tai viettää siestaa koko kesää, saan siitä huolimatta olla kiitollinen siitä, että olen sentään uraputkessa vaikka elän ruuhkavuosissa, juoksen oravanpyörässä ja menen kriisistä kriisiin.

Jokin tässäkin silti viehättää. Koukuttaa suorastaan.

Kotiin päästyäni pesin koneellisen pissasia vaatteita ja katsoin kun lapset pomppivat otsansa hielle sohvalla. Tarkoituksena oli ostaa Turusta itselleni jotkin kauniit kevätkengät, mutta sen sijaan ostinkin kanisterin tuulilasinpesunestettä.

Mutta. Valintojen maailma, ystävät rakkaat.