Mun piti kirjoittaa postaus meidän iltataisteluista pojan kanssa, vilkkaasta mielikuvituksesta ja pimeän pelosta, mutta jätän sen kirjoittamisen suosiolla toiselle päivälle.

Kuivaan nimittäin juuri silmiäni kyyneleistä, sillä väänsin pojan kanssa tunnin nukkumaan menemisestä. Lopulta luovutin, lyyhistyin ja romahdin yläkerran aulan lattialle ja aloin itkeä. Oikein vuolaasti, sellaisia paksuja krokotiilinkyyneleitä ja sanoin heittäväni hanskat tiskiin, jolloin mies tuli ja otti ohjat omiin käsiinsä. Itse pakenin makuuhuoneeseen jatkamaan itkemistä ja itkun lomassa aloin lukemaan Katerina Janouchin kirjaa Lasten kanssa – Odotusajasta murrosikään. Olen joskus pari vuotta sitten saanut tästä kirjasta hyviä vinkkejä kiperiin tilanteisiin ja ajattelin löytäväni sieltä nytkin jonkinlaisen selityksen siihen, miksei poika suostu millään nukahtaa.

No, en löytänyt.

Sen sijaan löysin Katerinan itsensä kirjoittaman tekstinpätkän omalle lapselleen ja tästä kyseisestä tekstistä oikein huokui omat ajatukseni, joten siksi jaankin sen nyt teidän kanssanne ( joitain kohtia hieman muuttaen, mutta kuitenkin. ) Haluan, että luette tekstin, sillä ainakin itseäni se kosketti todella paljon ja kuinka lohduttavaa onkaan taas tietää, että tuolla jossain on olemassa joku toinen äiti, joka ajattelee samalla tavalla kuin minä.

” Elämääni kuuluu hyvin erityinen lapsi. Hän on kolme vuotta vanha. Hän on luultavasti tullut luokseni siksi, etten koskaan enää pysähtyisi enkä pitäisi mitään itsestään selvänä. Hän on pieni opettajani ja samalla provosoi minua koko ajan. Hän on totisesti saanut minut itkemään ja kiroamaan ja voimaan välillä huonosti. Hän on aiheuttanut useamman perheriidan kuin kukaan muu, ja hän on tehnyt minut melkein hulluksi.

Samalla hänessä on jotain uskomattoman rakastettavaa, kohottavaa. Kun hän painaa päänsä rintaani vasten ja sanoo pehmeällä äänellään: ” Äiti on maailman paras ”, minä sulan.

Hän on itsepäinen lapsi. Niin toisenlainen kuin siskonsa. Älkää ymmärtäkö minua väärin. Rakastan molempia lapsiani yhtä paljon. Mutta tämä ensimmäinen lapseni panee minut koetukselle aivan omalla erityisellä tavallaan.

Aivan alusta asti tajusin, että tämä pieni olento, tämä ihmislapsi, olisi jotain erityistä. Älkää kysykö minulta, miksi. Kun kirjoitan ” erityinen ”, en tarkoita välttämättä mitään mieletöntä onnenpotkua. Koska hänen tahdossaan on jotain. Sitä ei voi olla kunnioittamatta.

Lapset ovat teräviä, lapset provosoi. Ei siinä ole mitään kummallista, enkä halua väittää, että minun lapseni olisi jotenkin epätavallisen nerokkaasti älykäs. Hänessä on epätavallista se, että hänessä on synnynnäistä eheyttä, joka loistaa kirkkaana kuin virvatuli pimeällä rannalla.

Kun tyttö syntyi, poika oli puolitoista vuotta vanha. Luulin, että lapsia pitää kohdella samalla tavalla. Uskoin, että lapset ovat lapsia, että heillä on suurin piirtein samat tarpeet. Että riitti, että on vain äiti, kohtelee kiltisti, rakastaa, antaa ruokaa, lohduttaa, lämmittää. Miten petinkään itseäni! Puuttuva kunnioitukseni yksilöä kohtaan palautui kasvoilleni kuin bumerangi ja iski minua otsaan. Poikaa piti todellakin kuunnella, ei vain jyrätä hänen ylitseen.

En kuunnellut.

Yritän ottaa sitä takaisin nyt.

Ehkä koko asian ydin onkin siinä. Ensin virheet, sitten hidas, uusi oivallus, uutta tietoa joka päivä.

Minä – me, koko perhe, tarvitsimme varmasti juuri tämän lapsen. Luultavasti yksilönä kuitenkin eniten minä.

On uskomaton oivallus, että ymmärtää olla kiitollinen myös vaikeista hetkistä.

Joskus on tuskallisen selvää, että ” the child is father of the man ”, niin kuin William Blake kirjoitti.

Rakkaus lasta kohtaan voi ilmetä monella tapaa. Jos kyseessä on hyvin erityinen lapsi, myös rakkaudesta tulee hyvin erityistä. Rakastan molempia lapsiani yhtä voimakkaasti, mutta tämä lapsi yksinkertaisesti vie minut matkalle, jollaista en tiennyt olevan olemassakaan. ”

Nyt, hyvää yötä.

( Teksti lainattu Katerina Janouch:in kirjasta Lasten Kanssa – Odotusajasta Murrosikään )