Nämä kuvat ovat viikon takaa. Aurinkoiselta sunnuntaipäivältä meren rannalla. On aika uskomatonta, että vielä viikko sitten mies ja poika pulikoi meressä ja tuulitakissa tuli suorastaan kuuma, vaikka merituuli puhalsi suoraan vasten kasvoja. Nyt meidän etupihaa koristaa pudonneet havunneulaset sekä keltaiset koivujen lehdet ja enää ei tulisi mieleenkään pulahtaa mereen.
Olen pantannut tämän postauksen kirjoittamista useita päiviä ja lopulta tämän kirjoittamiseen meni viikko. Olen käynyt täällä melkein päivittäin, ladannut yhden kuvan kerrallaan ja sitten kirjautunut ulos. En ole oikein kunnolla keksinyt tekstiä kuvien ympärille, sillä en osaa tällä hetkellä kiteyttää ajatuksiani niin, että te saisitte niistä kunnolla kiinni. Mutta, nyt ajattelin kuitenkin yrittää. Ja jakaa nämä kuvat ennen kuin ne ovat liian ” kesäisiä ” jaettaviksi.
Olen kuluneen viikon aikana pohtinut ihan kamalasti ajatusta – ” Mikä tekee kodin? ” Olen kertonutkin teille, että poden suorastaan kuolettavan polttavaa halua muuttaa, uudistaa kotia, raivata lisää tilaa ympärilleni ja tehdä meidän kodista raikkaan, helposti hengitettävän. Tämä meidän pieni 80 neliöinen kotimme on tuntunut itselleni jo pidemmän aikaa siltä, että seinät kaatuvat päälle ja jaloissani on aivan liikaa roikkuvia käsiä ja heiluva häntä, jotka suorastaan huutavat lisää tilaa ympärilleen. Olen ollut turhautunut siihen, ettei sitä meidän unelmien taloa tule koskaan myytävien asuntojen seasta vastaan ja tämä meidän yhteinen unelma vanhasta maatalosta ja suurista nurmikentistä juoksee koko ajan vain kauemmas ja kauemmas.
Olen uudistanut nykyistä kotiamme ja hankkinut tänne uutta, koska olen halunnut tuntea sen puhdistavan fiiliksen mikä tulee siitä, kun voi ns. aloittaa alusta. No, olen hetkellisesti siinä onnistunutkin, mutta sitten olen kyllästynyt Ikeasta ostettuihin viherkasveihini ja muistanut taas sen, kuinka paljon ärsyttääkään se tosiasia, että ympäriltäni puuttuu 100 neliötä lisää, ne nurmikentät, omenapuut ja kaunis pönttöuuni.
En ole koskaan potenut matkakuumetta, mutta nyt tiedän miltä se tuntuu. Kamalalta, ahdistavalta ja siltä, että musta puuttuu palanen.
Mutta, miten sitten nämä postauksen kuvat liittyvät yhtään mihinkään? No siten, että isäni on ostanut itselleen kesämökin. Meren rannalta, todella kauniista, idyllisestä ja rauhallisesta paikasta ja vasta hieman yli viisikymppisenä. Muistan kun olin pieni ja menimme perheen kesken yhdessä katsomaan meille kesämökkiä. Mökki oli täysin laho, keskellä jotain ihme rämeikköä eikä siitä ei koskaan tehty kauppoja. Tuolloin en ollut yhtään harmissani, sillä olin niin pieni etten osannut mökkiä edes kaivata, mutta isääni varmasti harmitti. Lopulta koko mökki unohtui, eikä sen ylläpitoon olisi varmasti ollut edes varaa 90-luvun lamassa ja duunariperheellä.
Mutta nyt. Isälläni on kesämökki, yli kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Mökki on tällä hetkellä täyden remontin vallassa ja se pääsee oikeuksiinsa kunnolla vasta ensi kesänä. Isä on ajatellut nimetä mökin Solsidaniksi ja jo pelkästään sen vuoksi, että itse TV- ohjelma on niin hyvä.
En tosin yhtään ihmettele miksi mökki saa itselleen sellaisen nimen, sillä rantaviivalla tyyntä merta katsellessani käsitin sen, ettei se koti koostu hienoista tavaroista, puhtaudesta, suuresta tilasta ja pönttöuunista, vaan siitä kenen kanssa sen kodin jakaa. Kaikki se muu on pelkkää rekvisiittaa, millä ei oikeastaan ole edes mitään väliä.
Ja se kaikista tärkein oivallus – sillä ei ole helvetinkään väliä, vaikka me saataisi meidän unelmien talo vasta reilun kymmenen vuoden päästä nelikymppisinä, sillä tärkeintä on se, että on kuitenkin olemassa jokin unelma mitä kohti tavoitella ja herätä joka aamu kello. 05.15.
Isälläkin oli.
