Päivä jolloin kaikki vain helpottui
Kuulostaa ehkä oudolta sanoa tämä, mutta niinä todella ihanina ja hyvinä päivinä, kun kaikki menee kuin käsikirjoituksen mukaan, tunnen suurta halua saada vielä kolmannenkin lapsen. Huomaan ajattelevani, että koska kaikki menee näin mahtavasti, niin helpostihan tässä menisi vielä kolmaskin. Ihan kevyesti, tietenkin. Tiedän, lapsilukumme on jo täynnä ja olemme miehen kanssa keskustelleetkin asiasta ja tultu siihen tulokseen, että meidän perheemme on nyt valmis. Meitä on neljä sekä Bruno ja näin on just hyvä.
Toisaalta taas. Sitten on myös niitä päiviä kun kaikki menee päin mäntyä, mikään ei toimi ja jokaista vain ärsyttää tuntemattomasta syystä lähestulkoon kaikki. Silloin ajattelen miten ihmeessä ikinä selviämme täysjärkisinä edes kahden lapsen kanssa.
Ja kuoppaan heti ajatukset kolmannesta.
Mutta, hyvinhän me ollaan pärjätty. Ei ehkä aina niin kovin täydellisesti, mutta onneksi virheistä yleensä oppii. Oma lapsi jos joku on juuri se, joka kasvattaa sua kaikista eniten ja opettaa tästä elämästä paljon kaikenlaista. Oma matka äitiyteen näiden kolmen ja puolenvuoden aikana on ollut yhtä suurta vuoristorataa, enkä varmaan koskaan tule olemaan täysin valmis. En edes silloin kun ne lapset muuttavat pois kotoa ja lähtevät opiskelemaan. Enkä edes silloin kun he alkavat perustamaan omia perheitään. Silloin voin korkeintaan ehkä hengähtää kunnolla ja ajatella, että kaikista itkupotkuraivareista, unettomista öistä, tuttien vierottamisista ja teiniangsteista huolimatta olen tehnyt korvaamatonta työtä. Olen ollut jollekin niin tärkeä ja merkityksellinen, ettei sitä tunnetta voi verrata mihinkään.
Olen äiti ja se on ollut ihanaa.
On ollut ihana havahtua myös siihen, että yht`äkkiä lapset ovatkin löytäneet yhteisen sävelen. Sitä jollain hassulla tavalla tajuaakin arjen keskellä, että hei – meillähän on mennyt pidemmän aikaa jo uskomattoman hyvin! Sen voi tajuta vaikka iltapalapöydässä, kun huomaa ettei ole kertaakaan huomauttanut kummallekkaan pöytätavoista tai vaikka siitä, kun pikkusiskolle ylpeänä näytetään miten parkkitaloon kuuluu kiinnittää ramppi autoja varten, eikä pikkusisko pahastu siitä. Kaikki vain soljuu mukavasti eteenpäin ilman turhaa sanomista.
Kaikki vain onnistuu. Jopa mustikkametsässä tarpominen. Yht`äkkiä ei ole olemassa ainuttakaan asiaa mistä pitäisi valittaa, korottaa ääntä, pahimmassa tapauksessa huutaa tai sanella ehtoja.
Ja tiedättekö mitä?
Tämä on ollut juuri sitä, mitä olen odottanut tulevaksi jo pidemmän aikaa. Arjen ihana soljuvuus, lasten sopusointu ja leppoisa vanhemmuus.