Pidetään tää iisinä ( ja miksei freesinäkin )
” Voi että! Kumpa silloin olisin tiennyt! ”
Niinpä niin. Odotusaikana sain todella monelta kuulla, miten arki toisen lapsen kanssa on paljon helpompaa mitä ensimmäisen kanssa. Toki toinen lapsi aina lisää työn määrää, mutta siihen kaikkeen mitä vauva-arki pitää sisällään osaa suhtautua aivan eri tavalla. Enää sitä ei juokse hikikarpalot otsalla heti paikalle kun itkuhälyttimestä kuuluu itkua, päivät jaksaa paljon paremmin vaikka puolet yöstä olisikin mennyt imettäessä, imettäminen on oikeasti ihanaa, vaipanvaihto ei käy enää työstä vaikka sitä joutuisikin tekemään viiden minuutin sisällä viisi kertaa, eikä sekään ota yhtään päähän vaikka toinen ei heti nukahtaisi.
Muistan miten pojasta stressasin aivan kaikkea mahdollista, jopa kaikkea tyhmää. Kumpa silloin olisin osannut suhtautua vauva-arkeen näin rennosti ja spontaanisti ja kumpa silloin olisin osannut oikeasti nauttia siitä ajasta. Nyt aijon nauttia tästä vauva-ajasta kaikin mahdollisin keinoin ja nuuhkin tuota ihanaa vauvantuoksua mieleni täyteen, sillä en enää koskaan tule saamaan näitä hetkiä takaisin. Muistisääntönä siis itselleni: Nauti.
Uskon, että se miksi nyt suhtaudun vauva-arkeen aivan eri tavalla on se, että takana on jo yksi vuosi. Olen oppinut ensimmäisestä vuodesta aivan älyttömästi ja olen puolet itsevarmempi itsestäni. Enää en säti itseäni ja olen jo näiden parin viikon aikana oppinut olemaan itselleni hieman armollisempi. Mutta, niinhän se taitaa mennä, että ensimmäinen lapsi on se kenen kanssa siihen vanhemmuuteen kasvetaan ja tehdään kaikki ne virheet, koska ei yhtään tiedetä mitä sitä oikein ollaankaan tekemässä. Toisen lapsen kanssa sitten taas opitaan niistä virheistä.
Tänään olin ensimmäisen päivän kotona yksin tämän kolmikon kanssa ja vaikka olotilani onkin aika rento, täytyy mun myöntää hieman jännittäneeni tätä päivää. Ja totta kai, ei mikään ihmekkään kun pitää hoitaa pojan lisäksi vauva ja vielä Brunon lenkittäminen. Meidän ensimmäinen vaunulenkki oli täys katastrofi parisen viikkoa sitten, sillä poika ei viihtynyt vaunuissa yhtään vaan halusi itse kävellä ja tietenkin juuri sinne minne me ei oltu matkalla. Kun nappasin pojan melkeinpä väkipakolla vaunuihin, tulistui poika sen verran, että laittoi selkänsä kaareksi ja melkein lytisti kopassa nukkuvan tytön alleen. Mä tietenkin turhauduin ja manasin etten enää koskaan lähde mihinkään ja jätin miehen ja Brunon lenkkipolulle kun käännyin raivoavan pojan ja ( onneksi ) nukkuvan tytön kanssa takaisin kotiin. Tämän episodin jälkeen olen käynyt vaunulenkeillä yksin tytön kanssa ja vasta tänään uskaltauduin lenkille koko köörin kanssa. Lenkki meni hyvin, vaikka poika oli sen näköinen ettei vois kyllä vähempää kiinnostaa. Mutta, mitä nyt voi odottaa? Poika kun on juuri siinä iässä, että aivan kaikkialle pitäisi päästä ja tietenkin itse kävellen.
Haluaisin niin kovin säilyttää tämän rennon mielentilani läpi koko tytön vauva-ajan ja pitää arjen iisinä, ilman turhaa stressiä. Olen jo nyt vähän lipsunut meidän normaalista päivärytmistä, enkä ole pitänyt kovin tärkeänä sitä että pojan pitäisi herätä aamulla juuri tiettyyn aikaan, vaan olen antanut pojan nukkua jos uni on maistunut. Ja okei myönnettäköön, että itsekin olen halunnut aamulla nukkua hieman pidempään, sillä sen verran yösyötöt kuitenkin verottavat, että on ollut ihana ottaa tyttö viereen peiton alle ja nuuhkutella häntä hetki puoliunessa ennen kuin olen noussut ylös. Ja tässä vaiheessa on varmaan ihan luonnollistakin, että arki hakee uusia uomia, joten sallittakoon se meille.
Tyttö on edelleen rento ja tyytyväinen vauva. Maito ja uni maistuu sekä jo hieman seurataan mitä ympärillä oikein tapahtuu. Ei ole moksiskaan kovasta metelistä, vaan nukkuu tyytyväisenä pojan kiljuessa vieressä. Herää yöllä kaksi kertaa syömään ja vaan olla möllöttää. Normaalisti sanoisin tähän kohtaan ” vielä ” , mutta nyt en sanokkaan.
Haluan nyt vaan nauttia. Yksinkertaisesti nauttia. ♥