Positiivisen kautta.
” Olen nykyään ihan zen. ”
Näin sanoi Mira Luoti uusimman Me Naiset- lehden haastattelussa. Samalla mä ajattelin haastattelua lukiessani, että ” Vitsit, kumpa mäkin osaisin olla ihan zen. ”
En tiedä teistä lukijoista, että kuinka paljon teitä mahtaa ärsyttää tai ylipäätään ottaa pannuun se, kun kirjoitan myös niitä postauksia jotka eivät aina ole niin auvoisia? Itse olen sellainen ihminen, että en halua pitää sisälläni inhottavia, ärsyttäviä ja ahdistavia asioita. Olen sitä mieltä, että myöskin ne surulliset tunteet on hyvä jakaa, sillä se helpottaa paljon oloa. Viime aikoina olette varmaan useampien postauksien rivien välistä lukeneet pientä raskausväsymystä ja nyt viimeisin postaus Brunoon liittyen oli oikein valitusten ilotulitusta.
Pahoittelen.
Mutta, tiedättekö mitä? Sellaista se elämäni välillä vaan tuppaa olemaan. Vaikka pyrin ja totta kai haluan pitää blogissani positiivista fiilistä, en halua kuitenkaan antaa sellaista kuvaa, että elämäni olisi pelkkää verhojen miettimistä makkariin, sisustustyynyjen valitsemista olkkariin, sämpylöiden leipomista ja Helsinki reissujen tekemistä ystäväni kanssa. Elämäni kun normaalisti täyttyy niistä arkisista asioista ja murheista. En silti sano, ettenkö tykkäisi lukea myös niitä positiivisuutta pursuavia blogeja, sillä ne ovat mukavaa vastapainoa, mutta eniten mukaansa tempaavat kuitenkin normaalia elämää käsittelevät blogit. Ne, missä asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä ja ei pelätä sanoa ääneen ärsyttäviä asioita. Yleensä tällaisista blogeista saan todella paljon vertaistukea ja oikeasti hyvää mieltä – enkä vaan sen vuoksi, että iloitsisin toisten murheista parantaakseni omaa oloani – vaan siksi, koska tiedän etten ole ajatusteni ja tunteideni kanssa yksin, vaan tuolla jossain on ihminen joka ajattelee täysin samalla tavalla kuin minä.
Se on todella lohduttava tunne.
Ajatus tämän postauksen kirjoittamiseen lähti varmaan siitä kun mies sanoi, että mun pitäisi ajatella asioita positiivisen kautta. Ja viimeinen ajatus oli se, kun Mira Luoti sanoi haastattelussaan: ” Vauvan syntymän myötä meitä on seitsemän plus koira. ”
” Okei ” ajattelin, että ehkä mäkin tästä tilanteesta vielä jollain konstilla selviän. Ja kenties tanssin Bruno kainalossa pyörätiellä, niin kuin tässä Pharrellin videossa:
Lauantainen Helsinki reissu ystävän kanssa teki muuten todella hyvää – ainakin siellä tunnepuolella vaikka fyysisesti reissu oli aika raskas. Olen silti iloinen että lähdin, sillä reissu taisi olla viimeinen laatuaan ennen laskettua aikaa. Oli ihanaa tulla myös kotiin, kun kerrankin sain kiukuttelujen sijaan ihanan hymyn ja monen monta pusua.
Ajattelin kertoa myös tässä samalla, että vauva on edelleen perätilassa ja ensi viikolla katsotaan tilannetta uudestaan. Jollei vauva ole kääntynyt itsestään, yritetään kääntämistä päälipuolelta. Mulla on hieman sellainen olo, ettei vauva halua edes kääntyä ja pysyy perätilassa loppuun asti. Hieman jännittää tämäkin asia – mitä sitten teen jos vauva ei oikeasti käännykkään? Synnytänkö perätilassa vai haluanko sektion? Apua! Vaatteetkin alkavat jo kiristää, enkä liiemmin enää löydä vaatekaapistani sopivia vaatteita. Lauantaisella reissulla Mangosta tarttui mukaan tuo mukavan rento college, mitä pidän varmaan päälläni siihen asti kunnes vauva suvaitsee pullahtaa maailmaan. :)
Aurinkoista viikkoa!