Rapakunnossa oleva äiti.
Kun olin pieni harrastin yleisurheilua ja ne menestyneimmät lajit taisivat olla korkeushyppy ja pitkät matkat. En koskaan ollut näissä lajeissa mikään huippu hyvä, mutta pärjäsin omasta mielestäni ihan hyvin. En tähdännyt SM- tasolle enkä ajatellut urheilusta ammattia, mutta omassa seurassa kilpaileminen muita seuroja vastaan oli ihan hauskaa. Voitti sitten tai ei. Yleensä urheilusuorituksen jälkeen keskityinkin enemmän makkarakojun makkaroihin tai kioskin karkkipusseihin.
Mutta kuitenkin, tavalla tai toisella olen aina ollut urheilullinen.
Vielä Porissa asuessamme liityin harrastelija maratoonareihin, APK- ryhmään ( Aina poissa kotoa ) jonka oli perustanut iso ystäväporukka ja joka treenasi kolmesta viiteen kertaa viikossa. Ikähaarukka ryhmässä oli 20 ikävuodesta 60 vuoteen ja meillä oli yhdessä hauskaa. Olin ottanut itselleni tavoitteen, puolikkaan juokseminen. Maratooniin oli vielä matkaa, sillä aloitin juoksemisen aika lailla kylmiltäni ja ajatus jopa puolikkaan juoksemisesta pisti soijaa pukkaamaan. Vaikka 10 kilometrin juokseminen sujui todella kevyseti ja helposti, ajatus toisesta kympistä siihen päälle veti jalat makarooniksi. Olin kuitenkin päättänyt, että mähän juoksen, kattokaa vaikka.
Mutta, miten sitten kävikään? Tulin raskaaksi ja juoksu loppui kun seinään sekä muutettiin Porista pois. Sinne jäi APK- ryhmäni sekä treenaaminen. Tieto raskaudesta jollain tavalla lamaannutti kehoni täysin ja ajatus siitä, että olisin jatkanut treenaamista pelotti. En uskaltanut koko raskausaikana tehdä mitään liikunnallista, ellei Brunon lenkittämistä lasketa. Pelkäsin todella paljon raskauden keskeytymistä jos olisin lähtenyt juoksemaan tai mennyt ohjatulle ryhmäliikuntatunnille. Olin jopa todella vainoharhainen ja pienestäkin tönäisystä joka osui mahanseudulle, ajattelin sen jollain tavalla vaurioittavan vauvaa. Aivan sama mitä nostin, tein tai miten liikuin, ajattelin sen vaurioittavan mahassa asuvaa pientä asukkia. Liikuntahan ei missään nimessä ole pahasta raskaana olevalle, vaan päinvastoin. Tietenkin pitää olla varovainen ja varoa äkkinäisiä liikkeitä sisältävää urheilua, mutta omaa kehoa kuuntelemalla pääsee jo aika pitkälle.
Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aloin kärsimään kamalista liitoskivuista, jotka vaikuttivat kävelemiseenkin. Vaapuin eteenpäin ihmeellisesti vaikka en ollut edes viimeisilläni. Kivut olivat todella inhottavia ja välillä niin voimakkaita, etten pystynyt kunnolla edes kävelemään. Näistä samoista kivuista kärsin vielä vähän aikaa synnytyksen jälkeenkin – onneksi nyt on jo helpottanut, näin puolivuotta synnytyksestä heh.
Olen myös huomannut sen miten oma kroppa tuntuu täysin vieraalta. Kroppa tuntuu lähinnä sellaiselta ihmeelliseltä vempulalta kasalta. Mikään vaate ei oikein ota kunnolla istuakseen ja tuntuu aivan siltä kuin lantio olisi siirynyt pari senttiä ( vaikka tämä ei tietenkään ole mahdollista. ) Reidet ovat löllöt voimattomat patukat vailla minkäänlaista voimaa ja menevät maitohapoille pienimmistäkin ponnistuksista. Mahdun vanhoihin farkkuihini, mistä olen todella iloinen, mutta ne eivät istu enää samalla tavalla mitä ennen. Olen muutenkin päässyt täysin eroon raskauden tuomista kiloista ja painan jopa kolme kiloa vähemmän mitä ennen raskautta. En ottanut minkäänlaiseksi asiakseni raskauskiloista pääsemistä enkä stressannut niistä ollenkaan ja niitä tuli kuitenkin 20 kiloa. Jotenkin vaan se kaikki hävisi siinä imetysmaratonissa ja vaunulenkkeillessä.
Peruskuntoni on täysin surkea – toisin sanoen en ole kunnossa ollenkaan. Hengästyn jopa siitä, että kävelen kotimme portaat ylös ja niitä on vaan naurettavat 15 kpl. On surullista huomata miten huonoon kuntoon sitä onkaan mennyt. Yksi päivä tein vatsalihaksia ja jaksoin tasan kahdeksan! Tämän jälkeen vatsalihakset ( lukekaa: ne olemattomat rääpäleet joita joskus on kutsuttu vatsalihaksiksi ) olivat viikon verran kipeänä. Tiedän tämän kaiken johtuvan synnytyksestä ja eri ihmisillä menee eri aika synnytyksestä toipumiseen, mutta nyt voisi olla korkea aika ruveta laittamaan itseään kuntoon.
Ihan heti en juoksupoluille kykene vaikka halu kokeilla juoksemista onkin kova, sillä saattaisin parin ensimmäisen metrin jälkeen tarvita jo elvytystä. Ensimmäistä kertaa elämässä voisin kuunnella kroppaani ja aloittaa rauhallisesti, hiljaisin askelin. Laihduttamaan en ole ryhtymässä, sillä koen kroppani jo riisitikkua muistuttavaksi kepiksi, vaikka löllöä saattaakin olla siellä ja täällä. Lihasmassa ja voima olisivat tervetulleita tähän kroppaan.
Kaikki aikanaan ja rauhallisesti. Sain hankittua itselleni uudet lenkkarit, nämä on jotkut harjoittelijan halpisversiot, mutta harjoittelija taidan olla minäkin.