Se tunne.

Tiedättekö kun välillä tulee sellainen tunne, että rakastaa omaa elämäänsä – on onnellinen. Istuu vaikka alas sohvalle ja mielen valtaa uskomattoman voimakas tunne. Siinä sitten katselee ympärillensä ja ajattelee päässään: ” Vitsit, mä olen kyllä onnellinen. ”

Tiedättekö?

Itselleni se tunne tuli tänään aamulla. Poika nukkui ensimmäisen kerran koko yön putkeen ilman syöttämistä – sellaiset vähän yli 7 tuntia. Kun olin saanut pojan syötettyä, nukahti hän kainalooni. Siinä sitten katselin vieressä tuhisevaa avomiestäni sekä poikaani ja sanoin ääneen avomiehelleni, että poika näyttää nukkuessaan aivan häneltä. Avomieheni hymähti takaisin. Samalla päätin, että omat uneni oli siinä ja lähdin Brunon kanssa aamulenkille.

Ulkona oli todella hiljaista, ei ketään missään ja aivan kuin olisin haistanut ilmassa ripauksen kevättä – ilma tuntui erilaiselta ja jopa linnut lauleskelivat eri tavalla mitä ennen. Oli ihanaa kävellä rauhassa, tietäen ettei ole kiire kotiin. Siellä ne kaksi rakkauspakkausta tuhisevat onnellisena, poika varmaan vielä onnellisempana kun on masu täynnä ruokaa.

Heti kotiin päästyäni laitoin pyykinpesukoneen päälle, otin kuuman suihkun, kävin katsomassa tuhisevaa kaksikkoa, siivosin keittiön eilisten illanistujaisten jäljiltä, pistin astianpesukoneen hurisemaan sekä tein pitkästä aikaa itselleni aimo lautasellisen puuroa kera herkullisen hedelmäsalaatin. Omaa aikaa – laatu aikaa. Rentoudun kun kuulen kodinkoneiden hälinän.

Pojat nukkuvat vieläkin. Täytyy varmaan kohta puoliin kavuta yläkertaan ja mennä pusuttelemaan molempia.

Mutta niin, pikkuruiset asiat. Miten ne voikaan tehdä ihmisen niin onnelliseksi?