Seis maailma, seis seis maailma!
Mun on tehnyt jo pidemmän aikaa mieli huutaa: ” Seis maailma, seis seis maailma!
Mutta miksi? Siksi koska olen aivan sika puhki! En muista koska olisin, siis ikinä, ollut näin henkisesti loppuunpalanut. Elokuussa kirjoittamani Tää ei oo niin haudanvakavaa, muutkin mokaa – postauksessa kerroin teille hieman silloisia päässäni myllänneitä ajatuksia. No nyt voin kertoa teille, ettei mikään ole muuttunut, päinvastoin ehkä jopa hieman pahentunut.
En koskaan osannut ajatella, että tytön syntymä olisi sekoittanut pienen poikani maailman aivan täydellisesti. Tottakai sen verran kuitenkin tiesin, ettei se helppoa tule olemaan, selviytyä arjesta kahden pienen lapsen kanssa ja vielä kun toinen niistä on mitä kamalimmassa uhmaiässä, mutta en siltikään osannut kuvitella mitään tällaista. Meillä siis tilanne on tällä hetkellä sellainen, että poika rakastaa pikkusiskoaan yli kaiken, osallistuu hoitamiseen ja tuo lattialle hänelle leluja, mutta pojan käyttäytyminen mua kohtaan on jotain aivan uskomatonta. Uuvuttavaa, väsyttävää ja vielä kerran uuvuttavaa. Tiedän, että osasyy pojan käytökseen on mitä luultavammin uhma, mutta kun tähän samaan soppaan lisää pikkusiskon syntymän sekä sanojen puutteellisuuden, voitte vain kuvitella minkälaista meidän arki täällä yleensä on. Meidän aamut alkavat pojan kanssa huudolla, koska mitään ei yksinkertaisesti haluta tehdä. Vaatteita ei haluta pukea päälle, vessassa ei käydä. Kun jotain pyydän nätisti ja kiltisti, juostaan mua pakoon ja irvistellään. Saan osakseni läpsäsyjä, vetelää olemusta ja naurua. Joudun pojan kanssa asiasta kuin asiasta menemään siihen pisteeseen, että korotan ääntäni aivan liikaa, kaikille tulee huono mieli ja pahimassa tapauksessa molemmat itkemme. Ja uskokaa kun sanon, mutta olen kyllä yrittänyt ennen ääneni korottamista muitakin lähestymistapoja.
Meillä se suurin arjen hankaloittaja on puuttuvat sanat. Niin kuin olen juuri tuossa aiemmin linkkaamassani postauksessa kertonutkin, niin poika kyllä ymmärtää aivan kaiken mitä hänelle sanotaan, muttei osaa ilmaista itseään. Meillä poika kommunikoi huutamalla, kiljumalla, raivoamalla ja narisemalla. Ja arvaatteko mitä? Olen niin lopen kyllästynyt ja väsynyt siihen! Niin kyllästynyt! Niin uskomattoman väsynyt! Olen niin väsynyt siihen kun yritän aprikoida huutavan lapseni tarpeita ja sitä mikä mahdollisesti juuri sinä hetkenä mieltä harmittaa. Meillä tämä huuto, raivo, kiukku ja narina on ihan jokapäiväistä. Aamusta iltaan, joskus jopa keskellä yötä. Mainitsinko jo, että olen väsynyt? Superväsynyt! Megalomaanisen väsynyt!
Myönnän, että tällä hetkellä olen masentunut. Yritän kaikkeni, ellen jopa enemmänkin, että meillä arki rullaisi kivasti ja kaikilla olisi hyvä mieli. En vain koskaan tunnu onnistuvan siinä, kun pojan käytöksestä oikein huokuu tyytymättömyys. Vai ovatko kaikki alta kaksivuotiaat uhmapakkaukset tällaisia?
Mulla on ihan hirveä ikävä sitä iloista poikaa. Tällä hetkellä meidän poika on uskomattoman haastava ja vaativa, mutta siitä huolimatta kuitenkin erittäin rakas. Samalla mulla on ikävä itseäni. Sitä iloista, ehkä jopa vähän pullantuoksuista avovaimoa ja kotiäitiä. Olen kadottanut itseni jonnekkin tänne ruuhakvuosien ja uhmaikäisen taaperoni alle. Huudan kyllä apua, mutta kukaan ei oikein kuule.
Että semmosta. Kevyitä ajatuksia näin sunnuntaiaamuna. Tämä oli myös pieni ilmoitus siitä, että blogi hiljenee hetkeksi. Juttua olisi kyllä mistä kirjoittaa, mutta koska aikani ja energiani eivät yksinkertaisesti riitä, niin jostainhan sitä on karsittava.
Palaan sorvin äärelle, kunhan joku ensin nostaa mut ylös.
Pusuja teille kaikille ja voikaa hyvin! <3