Sinä olet ihminen muistatko?
Kuluneen viiden vuoden sisällä olen joutunut sanomaan hyvästit kahdelle läheiselle ja tärkeälle ihmiselle – kummisedälleni ja papalleni. Vaikka tiedänkin, ettei elämä ole ikuista ja me oikeasti käymme täällä vain kääntymässä, pysäyttää se uutinen silti. Aina, ihan joka kerta.
Sain kuulla kummisetäni kuolemasta, kun olin juhlimassa hyvän ystäväni polttareita. Olimme juuri saaneet tehtyä tulevalle morsiammelle morsiussaunan ja kapusin mökkiin hakemaan jotain, en enää edes muista mitä. Sitten se puhelu tuli. Romahdin täysin, enkä kunnolla muista siitä mitään. Paitsi sen, että kävelin pitkin mökin hiekkatietä, itkin paksuja raskaita kyyneleitä ja huusin. Olimme kummisetäni kanssa todella läheisiä, mutta pari viime vuotta olivat tehneet väleistämme etäisiä.
Sitten yksi puhelu muutti kaiken.
Pappani kuolemasta sain kuulla, kun olin miehen ja pojan ( poika oli tuolloin reilu 9kk ) kanssa ruokakaupassa. Tiesin, että oli vain ajankysymys koska se tapahtuisi, mutta että se tapahtuisi pari päivää sen jälkeen, kun olin viimeksi nähnyt hänet oli musertavaa. Aloin itkeä lastenruoka- ja vaippaosaston välissä. Mies loi minuun lohduttavan katseen, halasi ja sanoikin kai jotain. Poika istui ostoskärryissä ja potki iloisesti jaloillaan. Mä ajattelin, ettei poika tule koskaan muistamaan sitä kuinka mahtava ihminen hänen isopappansa oli. Samaa aikaa sisälläni kasvoi toinen, enkä ehtinyt edes kertoa sitä hänelle.
Sitten yksi puhelu muutti kaiken.
Näiden menetysten lisäksi perhettämme on koetellut alkuvuodesta toisen pappani Alzheimer diagnoosi. Olen saanut olla siitä onnekas, että elämässäni on pitkään ( omaan aikuistumiseeni asti ) ollut mukana molempien vanhempieni vanhemmat. Seitsemän vuotta sitten meitä oli vielä elossa viisi sukupolvea. Olen vasta lähivuosina ymmärtänyt sen, että tämä elämä on oikeesti todella ohikiitävä juttu. Meistä kukaan ei ole täällä ikuisesti ja etenkin molempien pappojeni kohtalo on ottanut koville, sillä he ovat olleet elämässäni aina. Niin kauan kuin minä muistan, he ovat osallistuneet meidän sisarusten elämään tavalla tai toisella ja on musertavaa seurata sivusta sitä, kuinka he ovat tekemässä tilaa uudelle sukupolvelle – meille.
Joskus näitä juttuja miettiessäni huomaan ahdistuvani niin kovin, etten saa henkeä. Menen jonkinlaiseen paniikkiin, sydän hakkaa hulluna, heiluttelen käsiäni levottomasti ja haluan päästä pois siitä tilanteesta menemällä vaikka eri huoneeseen. Ajatukset alkavat leijailla ja pian huomaan ajattelevani sitä, että kohta itse olen samanikäinen kuin omat vanhempani tai isovanhempani. Aika kuluu niin lujaa, että pian löydän itseni uudestaan synnäriltä, nyt vaan viemässä onnittelukukkia omille lapsilleni.
Jollain tavalla äitinä ollessani tämä kaikki elämä mitä tällä hetkellä elämme tuntuu liian hyvältä ollaakseen sitä. Olen alkanut tuntea suurta menetyksen pelkoa ja pelkään, että mitä jos mieheni rakastuukin johonkin toiseen. Mitä jos tuolla jossain on olemassa häntä varten vielä ihminen, jonka kanssa hänen onkin tarkoitus viettää se loppuelämä? Entä jos mä en olekkaan se? Mitä sitten jos tämä kaikki mitä meillä nyt on, katoaa vain siksi ettei elämästä koskaan voi olla täysin varma?
Tiedän. On turha murehtia tulevaa, sillä siihen ei voi vaikuttaa. Mutta, suurissa onnellisuuspuuskissa, kun tajuaa että kaikki on loppupeleissä paremmin kuin hyvin, hiipii selkäpiitä pitkin ajatus kaiken sen menettämisestä.
Ihan varmuudeksi vain, ilman mitään sen suurempaa syytä.
Välillä toivon, että ajan voisi pysäyttää ja saisin elää tätä hetkeä aina. Aika ei kuluisi mihinkään, lapset eivät kasvaisi isoiksi, minä en vanhenisi ja mies rakastuisi muhun joka päivä samalla tavalla kuin 11 vuotta sitten.