Siskosta tuli jo äiti asuntolainoineen.

Hieman reilu kaksi kuukautta sitten pikkusiskostani tuli ensimmäistä kertaa äiti pienoiselle tytölle. Siis juuri siitä pikkusiskosta, joka pienenä työnsi juustonaksuja nenäänsä, osasi jokaisesta muumijaksosta vuorosanat ulkoa, kiipesi kielloista huolimatta takapihamme kalliolle, tippui sieltä ja mursi kätensä. Se joka piirsi trollilleni tissit ja pippelin sinisellä tussilla, puri minua selkään ja tuntui olevan muutenkin koko ajan leikeissä tiellä. Juuri se, meidän rakas pikkusiskomme.

Meitä siskoja on kolme ja minä olen niistä keskimmäinen. Olemme aina tulleet hyvin toimeen keskenämme ja sen suurimmilta konflikteilta ollaan vältytty, mutta vasta näin aikuisiällä olen tullut läheisemmäksi isosiskoni kanssa, joka on minusta kaksi vuotta vanhempi. Sen sijaan olen aina ollut todella läheinen neljä vuotta nuoremman pikkusiskoni kanssa ja voin melkeinpä todeta meidän olevan aika samanlaisia. Olemme molemmat syksynlapsia, horoskoopiltamme neitsyitä, luonteeltamme äkkipikaisia, temperamenttisia ja toisinaan oikeita tulisieluja. Omistamme pitkälti samanlaisen huumorintajun ja olen huomannut, miten ajatuksemme välillä oikein solahtavat yhteen. Varsinkin nyt kun molemmat olemme äitejä, huomaan pikkusiskossani todella paljon itseäni. Hän on todella ylihuolehtivainen, yhtä kova stressaamaan ja miettii asioita jopa liikaakin – aivan kuten minäkin. On ollut todella lohduttavaa ja ihanaa, kun olen saanut jakaa tämän vauva-arjen jonkun itselleni niin läheisen ihmisen kanssa.

Mutta, on meissä eroavaisuutemmekin. Siinä missä pikkusisko lähti alta täysi-ikäisenä Portugaliin vuodeksi ja sen jälkeen vielä vuodeksi Espanjaan, en olisi itse koskaan uskaltanut tehdä samaa. Hän teki nuorena itselleen rastat koska halusi, välittämättä muiden mielipiteistä. Otti käsivarteensa ison tatuoinnin sekä lävisti nenänsä ja huulensa, vaikka kaikki sanoivat miettisit nyt vielä. Pikkusisko on aina ollut minua rohkeampi ja uskaltanut hypätä elämässä kohti tuntematonta. Kaikki hypyt eivät aina ole kantaneet hedelmää, mutta ovat aivan varmasti kasvattaneet elämänkokemusta.

Nyt pikkusiskoni muutti miehensä kanssa kaupungista maalle. He ostivat yhdessä pienen torpan isoine pihoineen, puuvajoineen ja pihasaunoineen. Tässäkin asiassa muut sanoivat miettikää nyt vielä, mutta muiden mielipiteistä huolimatta he ovat nyt onnellisia pienen torpan omistajia ja tyytyväisiä päätökseensä. Myönnän, että olen heidän talostaan jopa vähän kateellinen, sillä itsellenikin kelpaisi oma iso piha, puuvaja ja pihasauna.

Silti, olen todella onnellinen pikkusiskoni puolesta. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että mulla on kaksi siskoa ja olen saanut jakaa lapsuuteni juuri heidän kanssaan. Ja nyt, kun kaikki olemme jo aikuisia, on hauska katsoa kuinka jokainen meistä kasvaa omaksi yksilöksi, äidiksi ja puolisoksi. Samalla voi ajatella ajankulua haikeana – tässä me nyt ollaan, juuri niin kuin meidän vanhempammekin olivat melkein kolmekymmentä vuotta sitten.

Ja mun mielestä se tärkein – on olemassa ihminen, joka ei koskaan tuomitse sinua, teit sinä sitten mitä tahansa.

Olenkin äärimmäisen onnellinen siitä, että pojalla on siskonsa ja toisinpäin. Toivon, että heistä tulee toisilleen korvaamattomat ja muistavat aina olla toistensa tukena. Sillä, vaikka kaikki muu elämässä menisi päin honkia, on heillä aina toisensa.

Ja se on kaikki se.