Syntymäpäivänä.
Voihan vitalis! Tänään ollaan vietetty mun syntymäpäivää, täytin 26 vuotta. Äääks! No, ei oikeesti mua kauhistuta kyllä yhtään, tuntuu lähinnä vaan hassulta. On aivan uskomatonta mitä kaikkea viimeiseen kuuteen vuoteen on mahtunut. Meinaan tasan kuusi vuotta sitten istuin Porin työvoimatoimistossa ja ensimmäinen ihminen joka muisti syntymäpäiväni oli toimiston työntekijä. Senkin hän huomasi henkilötunnuksestani ja tokaisi siihen ai, sul o tänää synttärit. Muistan, miten yksinäiseksi itseni tunsin täysin vieraassa kaupungissa ilman työpaikkaa sekä ainuttakaan ystävää. Pori tuntui melkein metropolilta, kun itse olin kotoisin todella pienestä tuppukylästä. Kulutin päiväni kaupunkia kiertäen kun mies kulutti omiaan koulunpenkillä. Muistan miten menin työpaikkoja ovelta ovelle, jättäen jokaiseen paikkaan cv:ni ja sormet ristissä toivoin, että edes jostain tärppäisi.
No, mistään niistä paikoista ei tärpännyt, mutta kiitos vuokratyöfirman sain töitä aika nopeasti ja tein parhaillaan kahta työtä samaa aikaa. Oli ihanaa asua miehen kanssa ensimmäistä kertaa omassa asunnossa ja ihan kahdestaan – oltiin oman elämämme herroja. Samalla oli todella haasteellista yht´äkkiä ollakin vastuussa täysin itsestään. Vuokra, puhelinlaskut, sähkö- ja vesilaskut sekä ruokalaskut olikin maksettava itse.
Porissa asuminen oli kaikella tapaa todella kasvattava kokemus ja sinne tulee aina olemaan tietynlainen side, vaikka se sydän onkin täällä kotikonnuilla.
Paljon on tapahtunut myös ikäviä asioita, sellaisia joita ei olisi koskaan toivonut tapahtuvan ja sellaisia joille ei yksinkertaisesti ole voinut tehdä mitään. Olen saanut kokea niin menetyksen tunteen kuin suurta vihaa ja katkeruuttakin. Olen saanut todeta, ettei kaikki ihmiset olekaan luottamuksen arvoisia ja joistan ihmisistä olen jopa kasvanut erilleen, vaikka kuinka oltaisi joskus vannottu ikuista ystävyyttä.
Olen innostunut monesta uudesta asiasta ja yhtä nopeasti menettänyt mielenkiintoni niihin asioihin. Olen tehnyt töitä tukkaputkella ja ollut burn outin partaalla, kunnes uskalsin tehdä toisin. Ja sillä tiellä olen edelleenkin – tuuliajolla. Olen saanut olla todistamassa kun kaksi ystävääni ovat sanoneet tahdon. Niin vieraana kuin hermorauniona kaasona. Olen nähnyt miten isosiskostani tuli ensimmäistä kertaa äiti ja samalla seurannut pojan kasvamista jo neljävuotiaaksi vesseliksi. Olen sanonut kaksi kertaa heipat pikkusiskolleni, hänen lähtien ensin vuodeksi Portugaliin ja sitten Espanjaan. Olen sanonut myös hyvästit meidän kissallemme, joka ei ihan oikeesti ollut vaan pelkkä kissa, vaan jotain aivan muuta. Samalla olen itse synnyttänyt pienen pojan, joka on kohta 9 kuukautta vanha ja olemme ostaneet miehen kanssa ensimmäisen yhteisen asunnon. Kuitenkin ennen pojan syntymää, jaloissamme ehti pyöriä neljä vuotta perheenjäsenemme Bruno – joka täyttää kohta jo viisi.
Kaikenlaista on siis ehtinyt tapahtua.
Yleensä ihmiset sanovat, että vaikka elämässä tapahtuisi mitä, ovat he silti niitä samoja ihmisiä kuin ovat aina ennekin olleet. Vähän kuin se, että ainoastaan omat lapset kasvavat ja viettävät syntymäpäiviä, mutta itse ei vanhene päivääkään. Osaltaan allekirjoitan saman, mutta koen silti tiettyjen asioiden suhteen kasvaneeni. Sanotaan vaikka näin, että olen nykyään avarakatseisempi ja asiat ovat saaneet uutta perspektiiviä.
Muuten olen edelleen se sama tyttö ( nainen ) kuin kuusi vuotta sitten Porin työvoimatoimistossa.