Tää ei oo niin haudanvakavaa, muutkin mokaa.

Reilu kuukausi sitten kirjoittelin teille siitä, miten olen ottanut todella lunkisti tämän vauva-arjen. Ja nyt tarkoitan painosanalla nimenomaan sitä itse vauva-arkea. Pidän kaikesta siitä mitä se arki pitää sisällään vauvan kanssa – imettämisestä, vaipan vaihtamisesta, jokeltelusta, hymyistä, rennoista päiväunipötköttelyistä yhdessä, suloisista pienistä tyttöjen vaatteista – siis aivan kaikesta. Mutta muuten, se pelkkä arki on aiheuttanut mulle pientä ahdistusta, puurtamisen tunnetta, turhautumista ja extra väsymystä. Ja kun puhun pelkästä arjesta, tarkoitan tällä arkea pojan kanssa ja niitä kotitöitä – ilman vauvaa. Tiedän, kuulostaa aivan kamalalta ja aivan varmasti ajattelette, että miten voin sanoa jotain tällaista ja myönnän – niin ajattelen itsekin.

Mutta, samaa aikaa kun kirjoitin ottavani lunkisti arjen vauvan kansssa, mainitsin myös ohimennen sen, kuinka poika kyllä tykkää pikkusiskostaan, muttei oikein pidä siitä, että suurinosa mun huomiostani menee väistämättäkin pikkusiskon hoivaamiseen. Ja te, jotka blogiani olette seuranneet, myös ehkä muistatte kuinka olen aina silloin tällöin kirjoitellut pojan uhmasta? Olen huomannut, että uhma on ainakin meillä sellainen  ” tulee ja menee ” – juttu. Joskus uhma on todella voimakasta ja sitten taas joskus todella pientä – lähinnä sellaista kitinää, jonka saa loppumaan siirtämällä pojan huomion toisaalle.

On oikeasti todella kamalaa sanoa kahden lapsen äitinä, että viihtyy paremmin toisen lapsen kanssa kuin toisen, mutta tällä hetkellä musta vaan tuntuu siltä. Suurin syy miksi olen niin väsynyt arkeen pojan kanssa on yksinkertaisesti pojan uhma ja kommunikointi. Tällä hetkellä uhma on jotain niin voimakasta luokkaa, että tuntuu aivan siltä kuin olisin menettänyt otteen koko lapseen, enkä saa häneen mitään kunnon kontaktia. Ja se, että poika ei vielä muodosta minkäänlaisia kunnon sanoja ” appan ” lisäksi on todella turhauttavaa meille molemmille. Huomaan pojan turhautuvan nopeasti siihen, kun en heti ymmärrä häntä ja vuorostaan toisinpäin – minäkin välillä turhaudun. Poika kyllä ymmärtää kaiken mitä hänelle sanotaan, mutta koska ei vielä itse muodosta sanoja tarpeidensa ja tahtonsa ympärille, on toisinaan turhauttavaa arvailla raivoavan ja huutavan lapsen tarpeita. Voin kertoa, että on todella uuvuttavaa sekä aloittaa että lopettaa päivä huutoon ja raivoamiseen. Itse yritän pitää pääni kylmänä ja olla rauhallinen, mutta kun tätä on jatkunut meillä jo reilut kuukauden päivät, alkaa munkin akkuni pikkuhiljaa vaatimaan latausta.

Ja juuri tämän takia olenkin niin väsynyt arkeen ilman vauvaa ( vaikka vauva kotona koko ajan onkin ) Kuinka kamalaa oikeasti on tuntea näin!

Olen huomannut, että äitejä on olemassa kahdenlaisia. Niitä, jotka osaavat suhtautua arkeen ja äitinä olemiseen todella rennosti, ilman sen suurempaa stressiä mistään. Nämä tällaiset äidit ovat niitä, jotka puhkuvat itseluottamusta ja osaavat arvostaa itseään. Sitten on niitä äitejä, jotka ylisuorittavat koko ajan, puurtavat kotitöiden parissa, haluavat tehdä oikeastaan kaiken itse, sekä inhoavat ja pelkäävät epäonnistumista. Minä lukeudun juuri näihin äiteihin. Stressaaviin ylisuorittaja äiteihin, jotka eivät todellakaan puhku sitä itseluottamusta, ovat todella epävarmoja itsestään ja varmaan tartuttavat sen epävarmuuden omiin lapsiinkin. Ja juuri tämä on se mun ongelmani. Olen aina ollut – ihan pienestä tytöstä asti, todella tunnollinen. Olen äärimmäisen pikkutarkka ja oli asia mikä tahansa, en koskaan tee mitään puolittain, vaan heittäydyn siihen melkeinpä 110 prosenttisesti. Vielä työelämässä ollessani, tein usein ylitöitä juuri sen takia, koska en osannut jättää töitä tekemättä ( vaikka olisi pitänyt ja olisin voinutkin ) ja tämä ajoi minut nopeasti burn outin partaalle. En nauttinut työstäni ollenkaan, ja ala mistä olin melkein pikkutytöstä asti haaveillut, vaihtui sellaiseksi jota inhoan tänä päivänä.

Samoin on käynyt nyt äitinä olemisen kanssa – en liiemmin tällä hetkellä nauti olla äiti, paitsi tytön kanssa. Tuntuu, etten riitä pojalle juuri sellaisena kuin olen, moitin itseäni huonoksi äidiksi kun epäonnistun ja kun epäonnistun, mietin miksi niin kävi, mitä en oikein huomannut ja mitä olisin voinut tehdä paremmin. Eikö kuulostakkin todella pimeeltä? No niinpä, niin mustakin. Sen lisäksi, että olen perusluonteeltani sellainen kuin olen, luulen tämän ” yliäitiyden ” johtuvan myös siitä, etten koskaan ole ollut hyvä oikein missään. Koulussa en loistanut erityisesti missään aineessa, mutta olin ihan kohtalainen. Harrastuksista yleisurheilu oli aikamoista pakkopullaa, 4H- kerhon tekeleistä löysin aina jotain rumaa ja epäonnistunutta ja muita harrastuksia ei sitten ollutkaan. Niinpä siis luulen, että olen äitinä olemisen ottanut itselleni sellaiseksi tehtäväksi, missä en yksinkertaisesti vaan saa enkä voi epäonnistua! On oikeasti todella tyhmää, että asettaa itselleen äitinä ollessaan tiettyjä odotuksia! Äitinä oleminen kun on yksi sellainen asia, minkä suhteen ei koskaan saisi olla minkäänlaisia odotuksia, sillä mitä luultavammin – tulee vaan kasa pettymyksiä.

Mun pitäisi vaan luottaa itseeni ja tuntea se, että riitän juuri tällaisena kuin olenkin. Ja se tärkein: Muutkin mokaa.