Tämä on jo kroonista.
Kun tein blogissani uuden linjauksen, ajattelin mielessäni että mistä sitä sitten kirjottaisi ellei pojan jäätävästä uhmasta ja noin muutenkin vain lapsiarjesta. Täytyy myöntää, että hieman jännitin uutta linjausta vaikka se hyvältä idealta tuntuikin ( ja tuntuu edelleenkin ) mutta onneksi ideani juttujen suhteen eivät suinkaan ole lopussa – vaikka hiljaiselosta niin saattaisikin päätellä. Mulla ei yksinkertaisesti vain tällä hetkellä ole blogille niin paljon aikaa, kuin haluaisin sille antaa. Siinä se, lyhyesti. Tiedän tämän hektisyyden helpottavan jossain vaiheessa, mutta niin kauan kuin käteni ja aikani on sidottuna johonkin tärkeämpään ja teen tätä vain harrastuspohjalta, en ota hiljaiselosta mitään stressiä. Toivon, että te silti jaksatte olla mukana ja lukea, vaikka postauksia tulisikin joskus ja jouluna.
Muistatteko kun kirjoitin ryhdistäytyväni kuntoilun puolella? No, olen edelleen todella innoissani uudesta uintiharrastuksesta ja ensimmäistä kertaa uinnin jälkeen lihakseni ovat kipeät. Siis kipeät! Olen viimeksi tuntenut lihaksissani ( niin siis missä? ) näin kovaa jomotusta ja kipua reilu kaksi vuotta sitten. Rehellisesti sanottuna en edes muistanut miltä tuntuu nousta aamuisin sängystä, kun lihakset ovat kipeät edellispäivän liikunnasta. Ja toisaalta, se on ihan kiva tunne. Tunnen pitkästä aikaa olevani ihan uudella tavalla elossa! Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen mut on vallannut sellainen tunne, että nyt on mun aikani. Mun aika tehdä jotain oman itseni hyväksi ja vitsit se tuntuu hyvältä – niin hyvältä. En ole vieläkään punttisalilla olevien laitteiden suuri ystävä, koska en tiedä yhtään mitä niissä teen ja liikkeet tuntuvat luonnottomilta, mutta ei se ole niin justiinsa. Nyt viimeksi juoksin ( kyllä ) elämäni ensimmäistä kertaa juoksumatolla ja se vasta luonnottomalta tuntuikin! Sen kertoi seuraavana aamuna kipeä nilkkani.
Mutta, nyt kun olen alkanut saamaan kroppaani hiljalleen paremmille uomille, olen huomannut, että sen eteen että näyttäisin edes vähän ihmiseltä olisi kiva tehdä jotain. Kun vietän päiväni pääsääntöisesti kotona ja avoimessa päiväkodissa, en suoraansanottuna anna edes ajatusta sille miltä näytän. Olen monta kertaa mennyt avoimeen päiväkotiin hiukset sekaisin yöunista, hampaat ovat jääneet harjaamatta, dödöä olen sentään muistanut laittaa, mutta vaateissa komeilevat nukka ja monen päivän puklut. Kasvoja koristaa finnit. Kuulostaa aikamoiselta, mutta tästä kaikesta on tullut jo niin kroonista, etten aina edes huomaa sitä. Eikä kukaan avoimessa huomauta takkuisesta tukasta saatika nukkasista kotipöksyistä. Onneksi. Tästä huolimatta, ettei kukaan huomauta nuhjuisesta yleisilmeestä, olisi se silti ihan mukavaa näyttää ihmiseltä, eikä puolikkaalta harmaalta sellaiselta. Krooniseksi on myös mennyt pyykinpeseminen ja kodin yleinen ilme. Meillä komeilee olohuoneessa aina pyykinkuivausteline ja vaikkei siinä olisi edes pyykkejä kuivumassa se nököttää olohoneen nurkassa silti. Valmiina odottamassa seuraavaa ripustettavaa lastia. Ja kun olen saanut viikattua ne kuivat pyykit, jäävät ne kaikessa hulinassa moneksi päiväksi nojatuoliin odottamaan sitä, että joku veisi ne omille paikoilleen.
Matto on aina mytyssä ja pölypalloista on tullut meidän uusia alivuokralaisia. Kotiasut todellakin ansaitsisivat jonkinlaisen paikan, minne ne voisi tallentaa. Sen verran kamalia ne oikeasti ovat. Kahvia kuluu päivässä aivan liian monta kuppia, jopa niin paljon, että pelkään kyllästyväni kahvikoneeseeni.
Ja kyllähän te nyt tiedätte mitä krooninen oikeasti tarkoittaa? Pitkäaikaista tai toistuvaa, usein hitaasti kehittyvää sairautta, kipua tai muuta tilaa. No mun tapauksessa ei ole sentään kyse mistään sairaudesta tai kivusta, mutta kyllä tätä kahden lapsen kotiäitiyttä voi mun mielestä kutsua tietynlaiseksi tilaksi. Ainakin tämä on pitkäaikaista, toistuvaa ja toisinaan hitaasti ( ei niinkään kehittyvää, koska lapset kasvavat nopeasti ) eteenpäin matelevaa.
Hyvää lokakuun ensimmäistä teille – puss!