Tapahtui kerran Helsingissä
Olette jo ehkä lukeneet, että pienen pieni osa Lilyn perhebloggaajista viettivät lauantaipäivänsä Helsingissä, Ravintola Sunn:issa brunsseillen. Tapahtuman meille oli järkännyt Morning Glory- blogin Annika, joka osottautui livenä juuri sellaiseksi ihmiseksi jonka olisi tuntenut jo kauemminkin. Äärimmäisen helposti lähestyttävä tyyppi ja hauska, joka olemuksellaan lakaisi oman jännitykseni heti halattaessa suoraan maton alle.
Reissuun en lähtenyt yksin vaan otin mukaani isosiskoni, sillä tarkoituksena oli hoitaa sunnuntaina oleviin pikkusiskomme vauvan ristiäisiin jonkinlaista lahjaa. Ja mikäs sen parempi paikka hieman erikoisemmalle lahjalle, kuin Helsinki. Olimme hankkineet listan myös erilaisista sisustusliikkeistä ( joita ei siis Salosta tai Turusta löydy ) ja tarkoituksena oli katsastaa myös ne.
Matkustimme Helsinkiin junalla ( kiitos VR:n laskeneiden hintojen se oli jopa fiksua ) ja perillä olimme puolitoista tuntia ennen brunssin alkua. Ja koska ollaan siskon kanssa sen verran maalta, eikä tiedetty edes missä on Kamppi, saatika yhtään mikään muukaan paikka, suunnistimme Google Mapsin kanssa paikasta A paikkaan B. Ennen brunssia ehdimme käydä Granitissa, juomassa Jungle Juice Bar:in herkulliset mehut ( siis mitä, kuinka hyviä… mistä näitä oikein saa… ainiin hesasta tietenkin. ) ja haahuilemaan ympäriinsä.
Itse brunssipaikan löysimme melkein silloin kun pitikin ( thank you Google Maps! ) ja täytyy sanoa, että kyllä jännitti, mutta kuten jo edellä kirjoitin, oli vastaanotto Annikan ja muiden bloggaajaneitosten vuoksi todella lämmin. Itse brunssi oli myös todella hyvä ja oli niin hienoa päästä tutustumaan muihin bloggaajiin paremmin ja huomata kuinka samanhenkistä porukkaa koko pöytä oli täynnä.
Oli myös ihanaa päästä avautumaan itselle aroista asioista, sellaisista joista ei niin paljon blogissa ääntä pidä ja huomata, ettei kukaan tuomitse minua huonona äitinä, vaan jotkut asiat vain menevät niinkuin ne menevät. Kiitos.
Kiitos myös siitä, että sain reilun pari tuntisen aikana treenata vatsalihaksiani, jotka ovat lähiaikoina jääneet pienemmälle huomiolle. Olette niin hauskoja mimmejä, huhhuh.
Mutta, että kaikki ei olisi niin täydellistä, oli matkassa pari pientä muuttujaa, sillä brunssilta lähdettyämme aloin voimaan todella huonosti. Sanoin siskolleni, että nyt pitää päästä vessaan ja äkkiä ja pian löysinkin itseni stockan kolmannen kerroksen vessasta ripuloimasta ( voi kyllä… ) ja oksentamasta. Olin aivan tuska hiestä märkä ja ajattelin, etten koskaan selviä hengissä kotiin asti. Bussin lähtöön kun oli tuolloin vielä kaksi tuntia aikaa. Kun selvisin stockan vessasta ulos, suuntasimme siskon kanssa suoraan Kamppiin ja istahdimme Picnic:in pöydille ( koska vessa oli kahden askeleen päässä ) ja surkuttelimme sitä, että näin kävi ja sitä, että lahja ristiäisiin jäi hankkimatta. Enkä mä tietenkään edes päässyt koko ristiäisiin. En edes halua muistella kuinka monta kertaa tein tuttavuutta Picnic:in vessanpöntön kanssa, mutta sen verran alkoi oma yrjöämiseni jo hävettää, että oli pakko sanoa eräälle naishenkilölle näin: ” Siis huhhuh! On tää raskauspahoinvointi jotain ihan jäätävää! ” mihin sain vastaukseksi ” Siis voi ei! Mä niin tiedän mistä sä puhut! Mä olin vuos sitten tossa tilanteessa! Koita hei pärjäillä. ” Ja mä vaan ajattelin, että mä olen piru vie jossain kamalassa oksennustaudissa ja keskellä Helsinkiä!
Kyllä hävetti. Olin valkoinen kuin lakana ja näytin vähintääkin joltain narkilta, kun istuin pää polvissa Kampissa odottaen meidän bussia kotiin. Heti bussiin päästyämme tein tuttavuutta myös ihan älyttömän pienen ( miten ne voi olla niin pieniä, mä vaadin suurempia! ) bussin vessanpöntön kanssa ja loppumatkan nuokuin todella pahanhajuisena bussin penkillä, mielessä vain yksi ajatus: Kotisohva.
Mutta, ei tässä vielä kaikki. Sillä kun pääsin bussista pois, tapahtui jotain mitä en olisi koskaan halunnut tapahtuvan ( tai oikeastaan ihan hyvä, että se tapahtui keskellä ei mitään, eli Salon Piihovilla mistä äitini tuli hakemaan, eikä Helsingissä… ) nimittäin se tuli housuun. Kyllä. Mr. Hankey tai ihan miksi sitä ikinä haluaakaan kutsua, mutta se the real thing.
Eikä tässä vielä kaikki. Kun kävelin se housuissa odottamaan äitiäni, pysäyttää appiukko ( !!!!!! ) minut ja kysyi, mitä ihmettä mä teen. ” Ei jumankauta, tää ei voi olla todellista! Juuri kaikista maailman ihmisistä appiukko! Appiukko! Siis appiukko ja mulla on se housuissa! ” – mä ajattelin.
Voitte varmasti kuvitella, etten keksinyt mitään järkevää vastaukseksi. Ja tämän vuoksi lauantaipäivästä ei myöskään ole minkäänlaista videomateriaalia, sillä se olisi ollut aivan liian diippii shittii.
Mutta, kivaa oli niin kauan kuin sitä kesti. :)
Psst. Toivottavasti muut brunssilla olleet ovat pysyneet terveinä.