Tässä on maaliviiva ja sivu viimeinen

….. tässä filmin loppukohtaus, finito, the end. ”

Tänään maanantaina äitiyslomani loppuu ja olen sen loppumisesta vähän kahta mieltä. Olen monta kertaa miettinyt miksei äitiysloma voi kestää vuotta? Miksi juuri se yhdeksän kuukautta? Miksi? Tänään yksi vaihe elämässäni on tullut lopullisesti päätökseensä, enkä luultavasti koskaan enää tule olemaan äitiyslomalla.

Vaikka tarkoituksenani onkin palata niin nopeasti kuin mahdollista takaisin työmarkkinoille, kalvaa mun mieltä aina välillä se, että tyttö mahdollisesti voi joutua hoitoon alta vuoden ikäisenä. Sillä, onhan alta vuoden ikäinen napero nyt vaan todellisuudessa vielä todella pieni ihmisenalku. Ja niin on myös puolitoista vuotiaskin. Olen viime päivinä selannut läpi viime vuoden kesäkuvia ja vasta niitä katsellessani tajusin, kuinka pieni poika oli. Hänessä oli vielä sitä tiettyä vauvanpyöreyttä, hän oli hiljattain vasta oppinut kävelemään ja hän oli pienestä uhmastaan huolimatta helposti käsiteltävissä ja ihanan yhteistyökykyinen. Hän oli vielä niin tajuttoman pieni, mun oma ihana ja rakas poika, joka joutui kasvamaan suunnattoman nopeasti isoksi pojaksi pikkusiskon syntymän myötä. Toisinaan tunnen tästä asiasta suuren piston sydämessäni ja mietin olenko pystynyt antamaan pojalle kaikkeni – tarjoamaan turvaa ja kertoa, että äiti on aina tässä vaikka pikkusisko tulikin jäädäkseen. Rankoista hetkistä huolimatta uskon hoitaneeni hommani ihan hyvin ja ainakin mun syliin halutaan aina tulla. Joskus kolhujen saattelemana ja joskus vaan siksi, koska kesken leikin on ihana ottaa kaulasta kiinni ja kertoa, että ” tässä mä äiti olen, vaikka pikkusisko tosiaan tulikin jäädäkseen…. ”

Varmaan ihmettelette, että miksi sitten haluan palata takaisin töihin, jos kerta tytön hoitoon laittaminen kirpaisee? No, siihen on kaksi selkeää syytä – nimittäin meidän perheen taloudellinen tilanne ja oma paloni tehdä jo jotain muutakin! Kaikenlisäksi vielä mieheni toimiessa yrittäjänä, on sekin välillä aika riskaapelia hommaa. Mutta, ” katse eteen ja suupielet ylöspäin….” – mentaliteetilla mennään.

Kuten olen sanonutkin, olen lähettänyt ihan mukavan määrän työhakemuksia, mutta omat mahdollisuudet ovat tuntuneet niin pieniltä, kun samasta paikasta saattaa kilpailla sata muutakin. Olen kirjoittanut vaikka mitä loksautuksia, hauskojakin yksityiskohtia – mutta ei. Toisaalta olen myös miettinyt sitä, että jollei ura urkene vielä kesälläkään, en välttämättä pistä hanttiin. Olisihan se ihanaa saada olla vielä yksi kesä kotona sekä mennä ja tulla miten sattuu. Nauttia auringosta, lämmöstä ja mansikoista sekä juoda Proseccoa ja syödä ulkona.

Postauksen kuvituksena toimii kuvaläjä viime kesältä. Se oli kokonaisuudessaan ja kaikesta huolimatta todella ihana ja kuuma. Toivon, että tästäkin kesästä tulisi hyvä. Sillä, eihän sitä koskaan tiedä mitä se elämä kuljettaakaan eteen ja mistä sitä itsensä löytää.

Aurinkoista viikkoa, sellaistahan ollaan luvattu!