Terveiden kirjoissa ( ja jotain syvällistäkin )

Vihdoin ja viimein voin kunnolla huokaista helpotuksesta, sillä nyt näyttää siltä, että olemme selättäneet tämän kamalan viruksen joka mylläsi meidän huushollissa melkein viikon verran! Ihan kamala tauti, joka imee ihmisestä kaikki nesteet ja energiat ulos ja pakottaa pysymään sängyssä sekä nukkumaan kaikki päivät läpeensä. Lapsilla on riittänyt ihmettelemistä, kun olemme molemmat miehen kanssa maanneet sohvalla vuorotellen, kävelleet kyyryssä ympäri kotia kasvot harmaina, energian, valon ja nesteenpuutteen vuoksi.

Itse en ole pystynyt olemaan lapsille kunnolla edes läsnä, enkä osallistumaan leikkeihin muuten kuin makaamalla lastenhuoneen lattialla silmät ristissä vatsaa pidellen.

Mutta, ainakin ehdin ajattelemaan paljon asioita.

Kuten vaikka omaa terveyttäni ja sitä, että saan olla erittäin kiitollinen siitä, että olen tästä pahasta viruksesta huolimatta kuitenkin perusterve. Minua ei vaivaa mikään terveyttäni järisyttävä asia. En makaa sairaalassa, en syö lääkkeittä mitään sairautta vastaan, saan olla lasten kanssa kotona ja elää normaalia elämää, eikä minua tarvitse käydä katsomassa sairaalassa. Minulla on jalat jotka kantavat, joiden kanssa pystyn kävelemään ja tekemään askelkyykkyjä punttisalilla. Minulla on kädet joiden kanssa pystyn tekemään asioita, kuten pitämään omia lapsiani sylissä. Minulla on silmät, joiden kanssa näen ja korvat, joilla kuulen. Kaikki raajani ja aistini toimivat moitteettomasti ja olen siitä äärimmäiden kiitollinen. En tiedä mitä tekisin, jos eläisin elämää sairaalan seinien sisällä, erossa lapsista, miehestä ja kaikista rakkaista ihmisistä. Samalla tulen hyvin surulliseksi siitä, että joidenkin kohdalla asiat eivät ole niin hyvin ja kuinka paljon tuolla on vanhempia, jotka taistelevat omasta elämästä ja siitä, että saisivat viettää vielä pienen hetken omien kultahippujensa kanssa.

Omaa terveyttään ei siis koskaan pidä ottaa itsestäänselvyytenä, vaan olisi ihan hyvä tasaisin väliajoin ( ilman sitä sairastumistakin ) tehdä pientä kehontutkimusta ja olla kiitollinen siitä, että saa olla perusterve.

Kaikki kun eivät saa.

Sen takia aamuinen kevyt lenkki metsässä perheen kanssa tuntuikin niin hyvältä, kaiken tämän sairastelun jälkeen. Sain hengittää keuhkot täyteen puhdasta ilmaa ja puhaltaa ulos viikon aikana tulleen tunkkaisuuden. Poskille tuli terve puna ja harmaus oli tiessään. Muistin miltä tuntui, kun sormet jäätyivät liian pienissä ja ohuissa nahkasormikkaissa ja kuinka paljon metsässä olikaan hämähäkinseittejä kun kosteus osuu niihin.

Kotona söimme bataatti-porkkanasosekeittoa Lidlin sämpylöiden kanssa ja se maistui sametilta. Sytytin kynttilät palamaan Tigerin söpöihin tuikkukippoihin ( joita ei uskoakseni enää sieltä saa ) ja laitoin pyykinpesukoneen pyörimään.

Ihanan arkisia asioita, joita mulla on ollut kova ikävä. Ja uskokaa tai älkää, mutta en malta odottaa, että pääsen ensi viikolla takaisin töihin!