Yksiö vuokrattu määräajaksi.

Voi apua, olipa todella tökerö otsikko näinkin ihanalle asialle, sillä otsikostahan voi päätellä jotain aivan muuta – että me oltaisi muuttamassa ( tosin ei asuta yksiössä ) tai, että olisin vuokrannut yksiön jollekkin.

Mutta ei kuitenkaan.

Se ” yksiö ” mikä on tällä hetkellä vuokralla on minun mahani. Kyllä, meille tulee vauva! Aaaaaah, vihdoin ja viimein voin puhua asiasta täällä blogin puolella ääneen – kuinka ihanan helpottava tunne! Blogissa kun on välillä ollut hiljaisempia päiviä, ovat ne johtuneet siitä, että olen kirjaimellisesti maanut sohvanpohjalla kärsien jäätävästä pahoinvoinnista ja närästyksestä sekä väsymyksestä! Myös tämä lähipäivien ( tai varmaan viikkojenkin ) ” seinät kaatuu päälle ” – fiilis, on osittain myös johtunut raskaudestani. Hormoonit hyrräävät minkä ehtivät ja mielialat heittelevät miten sattuu. Välillä olen iloinen kuin Naantalin aurinko ja sekunnissa voin muuttua vihaiseksi ampiaiseksi. Olen halunnut huutaa tämän asian ihmistenilmoille jo vaikka kuinka pitkän aikaa, mutta olen halunnut odottaa ensimmäisen kolmanneksen yli ja varmistua siitä, että masussa voidaan hyvin. Tosin, vaikka ensimmäinen kolmannes onkin jo ohi, ei se silti varmista sitä, etteikö mitään voisi tapahtua, onhan raskaus aina jollain tapaa riski. Mutta, en halua maalata piruja seinälle ja ajatella negatiivisia ajatuksia, vaan keskittyä siihen, että ensi kesänä meillä on uusi pieni perheenjäsen. Aika jännää, ihanaa, hassua ja pelottavaakin jopa.

Muistan kun vuosi sitten lähdin synnäriltä kotiin, meidän pieni poika kaukalossa ja kätilö sanoi ” tervetuloa pian uudestaan. ”  Hymyilin ja ajattelin  ” ettei kuule todellakaan hetkeen. ” Niin se mieli muuttuu ja ennen kaikkea: Aika kultaa muistot! Kun odotin poikaa kärsin pahasta synnytyspelosta ja kävin pelkopolilla juttelemassa peloistani ja synnytyksestä ihanan kätilön kanssa. Pelot helpottivatkin hetkeksi, kunnes mentiin tutustumaan synnytysosastolle ja mieleni valtasi kamala pakokauhu, paniikki ja ahdistus. Tuntui, etten saanut henkeä ja ajattelin ” mitä ihmettä olen tekemässä, en halua synnyttää! ” Olen todella kipuherkkä ja ajattelin, että luonnollisen synnytyksen sijaan haluan leikkauksen. No, toisin kävi. Poika syntyi ihan luonnollisesti enkä jälkikäteen voisi olla siitä iloisempi, vaikka ponnistusvaiheessa ajattelinkin ” tämä on täysin luonnonvastaista ja kuka hullu suostuu tähän vapaaehtoisesti. ” Pidin avautumisvaihetta todella helppona ja silloin ajattelin synnytyksen olevan helppoa hommaa. ” Mähän vaan lillun lämpimässä vedessä ottaen välillä ilokaasua supistuksiin, kyllä mä tästä selviin. ” Mutta, kun sain ensimmäisen todella pahan supistuksen ja epiduraali laitettiin, ajattelin, etten tule koskaan selvimään tästä – ainakaan hengissä.

Tässä sitä kuitenkin nyt ollaan ja poika on jo yli vuoden vanha veijari. Omatahtoinen, mutta silti aika rauhallinen. Ensimmäinen vuosi äitinä on ollut todella opettavainen ja silmiä avaava. Välillä koen olevani maailman huonoin äiti ja ajattelen, että joku muu tekisi tämänki varmaan mua paremmin – ” haluaako joku vaihtaa? ” Suurimmaksi osaksi kuitenkin tiedän, että vaan ja ainoastaan minä olen pojalleni se parhain äiti, eikä kukaan muu. Olen löytänyt itsestäni todella paljon uusia puolia, myös sellaisia joiden löytymisestä en ole niinkään iloinen. Mutta, tiedän sen kuuluvan äitinä olemiseen ja tuskin olen löytöjeni kanssa täysin yksin.

Olen uudesta vauvasta todella iloinen, kiitollinen ja innoissani, vaikka täytyy myöntää, että hektisen arjen keskellä olen välillä unohtanut edes olevani raskaana. Olen laiminlyönyt itseäni sillä tavalla, etten ole levännyt riittävästi ja syöminenkin on joskus tainnut unohtua. Onneksi näitä tämmösiä päiviä on kuitenkin todella vähän, mutta niinä päivinä kun huomaan sen tehneeni, tunnen syyllisyyttä – ja ihan syystäkin. Ollaan miehen kanssa iloisia siitä, että pojalla ja hänen pikkuveljellään tai siskollaan, tulee olemaan ikäeroa vain vaivaiset puolitoista vuotta! Välillä ajattelen tätä ikäeroa kauhulla, sillä olen kuullut todella paljon negatiivisia kommentteja siitä kuinka rankkaa se tulee olemaan – ” poika on vasta puolitoista vuotias, pahin uhma päällä, tekee mitä tahtoo ja painaa menemään kuin päätön kana, sitten sulla on kaksi vaippaikästä jne ” – tiedän kyllä tämän ja olen sitä itsekin ajatellut, mutta samalla ajattelen kuitenkin, että olenhan jo selvinnyt yhdestä vauvavuodesta, joten miksen selvisi myöskin siitä toisesta? Tiedän, että heistä tulee olemaan todella paljon seuraa toisilleen ja tulevaisuudessa se kaikki kuitenkin palkitsee. Sisarukset ovat ehdottomasti rikkaus ja olen kiitollinen omista siskoistani, että olen saanut kasvaa juuri heidän kanssaan oman lapsuuteni.

Mutta niin, meille siis tulee vauva! Kesävauva! :)