Tänään moni ajautuu väittelyyn sukupuolensa ja kalenterin aiheuttaman yhteentörmäyksen vuoksi. Osa joutuu kuuntelemaan törkeitä vitsejä, mutta vaikenemaan kuten aina. Toiset pullistavat hauista kuten klassikkokuvissa, toiset pohtivat mitä vastata riidanhaluisiin ”entäs minä”-kommentteihin. Jotkut paineistuvat ruusukaappien edessä, toiset pysähtyvät hetkeksi miettimään ”ehkä minäkin joskus”. Lukemattoman moni ei tiedä näistä harmeista mitään, sillä heillä on käsillään suurempaa tuskaa: silvottuja ruumiinosia, koskemattomuutensa menettämistä, kuukausittain toistuvaa eristämistä ja häpeää, rikottuja unelmia ja kehoja. On siis Naistenpäivä. 

Minä ja kovin moni muu kaltaiseni on etuoikeutettu, koska olemme syntyneet maahan jossa haaroväli ja kromosomivalikoima ei poista itsemääräämisoikeuttani automaattisesti. Silti minäkin olen joutunut pelkäämään, kokemaan lääppimistä, sietämään härskejä vitsejä, saanut kuulla olevani vääränlainen. Minulle on kerrottu etten ole hyvä vaihtoehto työntekijäksi koska olen tietyn ikäinen eli siis hedelmällisessä iässä, että minun pitäisi hävetä koska avonaisesta laukustani näkyy tamponi ja etteivät lamaannuttavat krampit alavatsassani ole riittävä syy olla pois liikuntatunnilta koska kuukautiset on kaikilla muillakin.  Ja silti tämä ei ole mitään verrattuna siihen mitä moni muu tyttö ja nainen joutuu kokemaan.

En odottanut tänään ruusuja ja lahjoja poikaystävältäni tai omituisia onnitteluja miespuolisilta kollegoiltani, mutta odotin heidän tänäänkin muistavan, että vielä on paljon tehtävää. Meillä kaikilla.