Ei tartte auttaa

Katsoin tänään Helsinki Mission videon. Video kertoo vanhasta rouvasta, joka harhailee yksin pakkasessa pelkässä yöpaidassa ja aamutossuissa.

Tämä video oli saanut inspiraationsa, kun talvella 2012 kateisiin joutui  Eila, muistisairas vanha rouva, jolta kukaan ei ehtinyt kysyä voisiko auttaa jotenkin, että onko kaikki kunnossa. Eilan tarina päättyi pakkaseen.

Eli maailmantuskani  jatkuu.

Mikä meistä tekee niin kovin kiireisiä? Mikä saa meidät olemaan välittämättä, kävelemään pois? Mikä saa meidät ajattelemaan että kyllä joku muu hoitaa, kyllä joku muu pysähtyy. Itse en nyt voi enkä ehdi, enkä taida oikein kehdatakaan, mitä muutkin ajattelee, mutta kyllä varmasti joku muu.

Milloin myötätunnosta on tullut häpeällistä? Milloin kiire ja kovuus ajoivat inhimillisyyden ja välittämisen ohi?

Kukaan ei varmasti myönnä ettei pysähtyisi. Kukaan ei varmasti myönnä että kävelisi ohi ja kääntäisi päänsä, olisi olevinaan kuin ei huomaisi.

Kukaan ei silti pysähtynyt, kukaan ei silti muka huomannut.

Voisimmeko edes lakata valehtelemasta, itsellemme ja muille?