Tällä hetkellä koen jostain syystä syvää maailmantuskaa. Olo lähentelee sitä fiilistä kun oli teini ja niin kovin kiinnostunut maailmasta ympärillä, kaikkeen piti ottaa kantaa ja kaikkea piti kommentoida. 

Vuosia kului niin, että hautasin nuo ajatukset jonnekin. En oikein kai ehtinyt tai jaksanut ajatella, saati sitten ottaa kantaa kuin satunnaisesti. Elin myös aikaa, kun tunsin olevani niin kovin riippuvainen ympäristön mielipiteistä ja hyväksynnästä. Nyt vihdoin alan olla tilanteessa kun sekä hyväksyn itseni, että olen ympäröinyt itseni ihmisillä jotka hyväksyvät minut. Siihen päästäkseni olen joutunut tekemään monta kipeää päätöstä ja itkemään monta huutavaa itkua.

Viime kesänä aloin taas hiljalleen vetämään päätäni pois pensaasta enkä yhtään tykännyt näkemästäni. Halusin mennä takaisin pensaaseen enkä ikinä enää tulla pois. Ja niinpä siis yritin, siinä kovin hyvin onnistumatta. Haluaisin välillä yhä tehdä niin, tieto lisää tuskaa.

Koska en voi tähän yhteen kirjoitukseen ympätä kaikkea, keskityn tämän päivän kuumottavimpaan aiheeseen itselleni. Nuo surullisen kuuluisat olympialaiset.

En ole koskaan ollut kova penkkiurheilija, mutta aina sivusilmällä saattanut seurata jotain kisoja jollei MITÄÄN parempaa tekemistä ole löytynyt. Tällä kertaa ei tarvitse seurata edes vahingossa. Olen voinut fyysisesti pahoin lukiessani Amnestyn raportteja, Oikeutta eläimille järjestön päivityksiä ja jo ihan Iltasanomia.

Sotšin kisojen arvellaan maksaneen vähintään 35 miljardia euroa. Siis 35 tuhatta miljoonaa euroa. Ihmisten koteja on purettu kisojen edestä, osa ihmisistä odottaa vieläkin uutta kotia. Työntekijöille ei ole maksettu palkkaa, ja protestejakin voi järjestää siellä kilometrien päässä olympia-alueesta, kaukana niin, ettei kukaan näe, ei kuule eikä ainakaan häiriinny. Venäjän ihmisoikeudet ovat muutoinkin vähintään arveluttavia, mm. homoseksuaalisuushan on valintakysymys, joten toki sen saa piestä ihmisestä pois.

Surutta voidaan tappaa myös kulkukoirat ja -kissat, ja hei, voitaisiin tuoda paikalle myös muutama miekkavalas ihmisiä viihdyttämään. 

Postasin naamakirjaan Iltalehden kirjoituksen tapetuista kulkukoirista ja -kissoista. 

Ensimmäinen kommentti: Maassa maan tavalla… 

Kommentoija kertoi kyllä älähdykseni jälkeen tämän olleen sarkasmia. Sarkasmia? Sarkasmi on taitolaji ja sille on mielestäni aikansa ja paikkansa. Tai ehkä aihe on minulle vaan liian herkkä enkä ymmärtänyt. 

Mitä kaikkea tällä suunnattomalla, käsittämättömällä summalla rahaa olisi voinut oikeasti tehdä? Kuinka monta elämää pelastaa, kuinka monen lapsen ja vanhuksen olosta olisi saatu sillä rahalla siedettävää? Ihan vaan siellä oman maan sisällä. Tätä ei koeta kuitenkaan tarpeelliseksi, vaan tarpeellisempaa on näyttää maailmalle kuinka meillä osataan. Osataan mitä?

Kaikesta huolimatta meitä kehotetaan unohtamaan kaikki tämä ja keskittymään urheilusuorituksiin (IL pääkirjoitus 3.2.2014)

Minä en voi. En vaan voi. Surullista on, että joku voi.

Kuva lainattu http://www.hrw.org/news/2012/09/19/russia-forced-eviction-tramples-olympic-ideals
Lisää tietoa myös esim. 

http://www.hrw.org/russias-olympian-abuses

http://www.amnesty.ie/news/first-prisoner-conscience-sochi2014

http://www.nytimes.com/2014/02/06/sports/olympics/racing-to-save-dogs-roaming-around-sochi.html?_r=0