Rakkaudesta kieleen

Tänään ikävöin äidinkieltäni. Ikävöin kaunista suomenkieltä, mikä soljuu ja solisee, mistä saan käännettyä sanan kuin sanan muotoon kuin muotoon. Ikävöin kieltä jonka tunnen läpikotaisin, kieltä jota puhuessa ei tarvitse ajatella vaan sanat tulevat sydämestä. Tuota kieltä, jota kirjoittaessa ei tarvitse tarkistaa kirjoitusasua eikä tarvitse aukaista kääntäjää.

Vaikka meillä puhutaankin kotona suomea, tuntuu etten meinaa saada siitä tarpeekseni. Tunnen polttavaa ikävää puhua omaa äidinkieltäni, väitellä ja keskustella tietoisena siitä, että kaikki suustani tulevat sanat ovat oikeita ja oikeassa paikassa. Puhua tuntemattomien ihmisten kanssa kieltä jonka tunnen.

Kuulen ympärilläni koko ajan kielten virtaa. Ranskaa, saksaa, italiaa, espanjaa, englantia. Mutta suomea en kuule. Vieraan ihmisen puhumana en ole kuullut omaa kieltäni viime kesän jälkeen. Kotona toki, mutta en vieraan puhumana. 

En ole koskaan aikaisemmin osannut arvostaa kieltä. En ole tajunnut kuinka suuri voimavara se on ja kuinka hukassa ihminen on ilman omaa kieltään. Kuinka turhauttavalta voikaan tuntua kun joudut koko ajan ajattelemaan mitä sanot, tietoisena siitä ettei ääntäminen ole täydellistä ja sanatkaan ei tule aina ihan niinkuin niiden kuuluisi. Kuinka turhauttavaa on, kun ei saa sanottua niitä normaaleja heittojaan ja vitsejään, koska hetki meni jo ohi ajatellessasi mitkä sanat valitset. Kuinka turhauttavalta tuntuu huomata ettet olekaan enää se joka saa muut nauramaan, vaan se joka hieman hiljaisena seuraa vierestä. 

Tämä siis vaikka muutaman vuoden aikana englannin kieleni on harjaantunut suunnattomasti. Vaikka vietän päiväni puhuen ja kirjoittaen englantia, huomaan kivuliaasti sen jo lapsena opitun häpeän ettei saa yrittää jollei osaa. Sen häpeän minkä suurin osa suomalaisista tietää ja tunnistaa. Että mitä sitä itseään nolaamaan, tämmöinen.

Toivoisin pystyväni opettamaan jälkipolvelleni ettei haittaa vaikkei aina osaakaan, oli se mitä tahansa. Vain yrittämällä, kaatumalla ja nousemalla voi oppia, sopeutua ja osata. Ja joskus se vaatii järjettömän määrän työtä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Puheenaiheet Ajattelin tänään

Alku

Ulkona paistaa aurinko ja taivas on sininen. Nyt jos tiukasti pitää katseen taivaassa, voi kuvitella kuinka ulos mennessä pitää ottaa villatakki pois päältä auringon paahtaessa. 

Voi kuvitella kuinka tuuli puhaltaa lempeästi eikä niin, että tukka lähtee päästä.

Eli kesä saisi tulla jo… Mä en kestä talvea. Enkestäenkestäenkestä. En jaksa ikuista pimeyttä ja väsymystä. Vaikka kuinka yrittäisin syksyn tullen leikkiä mielikuvaleikkiä kuinka ihanan romanttinen pimeys on, kynttilät ja ujeltava tuuli, niin jaksan sitä tasan marraskuun alkuun. Sitten luovutan ja aloitan loputtomalta tuntuvan kesän odotuksen. 

Talvisin kerätty paha olo purkautuu keväällä tajuttomana muutoksen vimmana. Milloin muutetaan, milloin vaihdetaan työpaikkaa. Mieluummin kumpaakin, viime vuonna en tosin onnistunut kummassakaan. Tänäkin vuonna muutto tuli olosuhteiden pakosta jo talvella, jotan noinkohan tänä keväänä on työpaikka uhattuna, kaksi vuotta samassa paikassa on jo aika hurjaa.

Pikkuhiljaa vuosien kerääntyessä olen antanut itselleni anteeksi sen, etten taida ikinä rauhoittua. Jalkojen alla polttaa tuli ja keväinen muutosvimma on kuin hirmumyrsky. Haaveilen punaisesta tuvasta ja perunamaasta, jossa onnellisena elelisin ja seurailisin vuoden kiertoa. Kesäisin kasvattelisin omat porkkanat ja retiisit, talvisin ruokkisin lintuja ja hiihtäisin järven jäällä mehutermari repussa. En kaipaisi minnekään omavaraisesta mökistäni vaan olisin siellä onnellinen mieheni ja hymyilevien punaposkisten maalaislasteni kanssa.

Todellisuudessa olen tainnut romantisoida sekä tuon kuvan että itseni. Kun ei voi rauhoittua niin ei voi rauhoittua. Hiljalleen sen alkaa hyväksyä osana itseään ja jaksaa siten kuunnella myös ne kuittailut ja huolestuneet huokaukset että ”Joko taas, kun se lapsikin siitä kärsii…” Toisaalta vuosien vieriessä taitaa nuo kuittailijatkin ymmärtää ettei maailma ole mustavalkoinen vaan meillä kaikilla on omat polkumme taivallettavana. Ei minusta taida olla emännäksi, vaikka niin haaveilenkin. Eikä tule punaposkisia maalaislapsia vaan reppuselkäinen matkaaja, joka sitten joskus saa valita oman tiensä ihan itse, tuomitsematta ja arvostelematta.

Eli valoa kohti, kohti uutta ja tuntematonta. Nauttien siitä tunteesta, kun töistä kotiin palatessa ei olekaan enää pilkkopimeää. Ja jos oikein positiivisin lasein katselee, jopa aamulla töihin lähtiessä taivaanrannassa siintää valo.

 

 

Suhteet Oma elämä