Mörkö nimeltä suru

Vauvan kuoleman jälkeen olen huomannut miten eri tavalla ihmiset kohtaavat surua ja surevia ihmisiä. Toiset soittavat tai tulevat kylään, osa lähettää kortin tai kukkia ja sitten on niitä jotka eivät tee mitään. Ei yhtään mitään. Ei soittoa, ei tekstiviestiä, ei edes sähköpostia Facebookin kautta. Kaikkia tämä ei ehkä haittaa mutta minua suoraan sanottuna pännii. Sitten vielä saan lähipiiriltä kuulla että tähän kategoriaan kuuluvat henkilöt ovat kyselleet miten voin ja mitä minulle kuuluu. Ihan mielelläni vastaisin siihen itse ja olenkin todella iloinen joka kerta kun joku laittaa viestiä ja kyselee kuulumisia.

Syynä tuollaiseen hiljaisuuteen varmasti on ettei haluta häiritä ja ettei tiedetä mitä tulisi sanoa mutta eihän siihen muuta tarvita kun yksi sana; ”Osanottoni”.