Tänään oli viimeinen tarkastuskerta pikkuisemme synnytykseen liittyen. Olemme käyneet sairaalassa nyt pariin kertaan ja neuvolassakin muutamaan otteeseen kuulemassa tuloksista ja tarkistamassa että kaikki on kunnossa synnytyksen jälkeen. Osa verikokeista otettiin vasta kolme kuukautta synnytyksestä ettei raskaushormonit vääristäisi tuloksia. Myös vauvan kromosomituloksia jouduttiin odottelemaan hitusen pidempään. Mitään uutta ei oikeastaan selvinnyt eli kuolinsyy on edelleen hapenpuute mutta edelleenkään ei tiedetä mistä se johtui. Tieto on sekä helpottava että turhauttava. Oman pikkuisemme kuolema tuntuu todella turhalta ja epäreilulta eikä sitä vieläkään meinaa välillä edes todeksi uskoa. Samalla kuitenkin helpottaa kun tietää ettei ole mitään lääketieteellistä syytä miksi sama huono tuuri osuisi kohdallemme toisen kerran.

Nyt on kaikki käytännön asiat hoidettu joten saan keskittyä pitämään omaa pikkuista sydämessäni ja samalla suunnata ajatukset kohti tulevaa. Olen oppinut että kaikkeen ei todellakaan pysty vaikuttamaan mutta miksi ei vaikuttaisi siihen mihin pystyy?

Tänään koitti paluu arkeen kun vuorossa oli ensimmäinen työpäivä äitiysloman jälkeen. Olisin saanut olla kotona vielä noin kuukauden verran mutta päätin palata aiemmin sillä eipä se viivyttäminen olisi töihin paluuta mitenkään helpottanut. Ja muutenkin minulla alkoi jo olla sellainen olo että olen maannut täällä kotona ihan tarpeeksi pitkään ja arkirutiinit ovat jo ihan tervetulleita. Paluu tietty jännitti mutta hyvin se meni kun vastassa on mukava esimies ja työkaverit.

Päivän paras hetki kuitenkin oli kun tulin töistä kotiin ja täällä odotti postin tuoma yllätyspaketti. Paketin oli lähettänyt ihana Karusellikodin Laura joka tiesti miten jännittävää töihin paluu on. Mikä mahtava tapa muistaa ystävää, kiitos!