Ennen oman lapsemme kuolemaa en ollut koskaan kohtukuolemasta edes kuullut. Kätkytkuolemasta kyllä, mutta kohtukuolemasta en. Sinänsä hassua sillä kätkytkuoleman seurauksena kuolee Suomessa vuosittain alle 20 lasta kun taas kohtukuolematapauksia on noin 300 vuodessa. Kohtukuolemasta puhutaan silloin kun 22-viikkoinen tai yli 500 grammaa painava sikiö menehtyy kohtuun. Yleisin kuolinsyy on hapenpuute joka voi johtua esimerkiksi napanuorakomplikaatioista.

Olen saanut paljon apua omaan suruuni lukemalla saman kokeneiden tarinoita ja tuntemuksia. Varsinkin nyt blogien kultaisena aikakautena kohtalontovereiden löytäminen ei ole ollut vaikeaa vaikka samalla sydän särkyy kaikkien niiden puolesta jotka joutuvat tällaisen surun kohtaamaan. Seuraavia blogeja käyn säännöllisemmin lukemassa, kahden ensimmäisen blogin kirjoittajaa ovat menettäneet vauvansa hyvin vastikään kun taas kahden jälkimmäisen blogin kirjoittajaa ovat päässeet surutyössään jo hieman pidemmälle:

Karusellikoti, blogin kirjoittajan toimii Laura jonka poika syntyi kuolleena muutama kuukausi sitten

Ristiäisistä hautajaisiksi, blogin takana Bonex jonka pienokainen syntyi kuolleena heinäkuun alussa

Valkoinen perhonen, Johannan esikoinen kuoli päivän ikäisenä reilu vuosi sitten

Pikkusisko sai siivet, blogin kirjoittajan tyttö syntyi kuolleena viime vuoden syyskuussa

Tajusin tänään että eilen oli ensimmäinen päivä tyttäremme syntymän jälkeen jolloin en itkenyt kertaakaan koko päivän aikana. Tämä oli ihanan helpottavaa huomata sillä jatkuvaa itkuisuutta ei ole kovin mukava kantaa mukanaan koko ajan. Tänään en ollut ihan yhtä reipas mutta tiistait ja keskiviikot ovatkin olleet ne kaikista raskaimmat päivät sillä se oli tiistai-ilta kun saimme elämämme kamalimmat uutiset ja keskiviikko kun pienokainen syntyi. Mutta toivon mukaan maanantain kaltaisia päiviä tulee vielä monta lisää. Kuten anoppini sanoi niin aina se aurinko nousee myrskyn jälkeen vaikka siltä ei siellä myrskyn keskellä tuntuisikaan.